Eipä ollut ihme, että liikkuminen tuntui helatorstain kisoissa niin nihkeältä eikä kakkosluokkaan nousukaan tuntunut niin ihmeelliseltä, sillä kehitin siitä kunnon flunssan kolmen päivän lähes 39 asteen kuumeineen. Yskä edelleen vähän vaivaa, osittain varmaan siitepölyallergian pahentamana. Siispä koirien kanssa ollaan vietetty hiljaiseloa, vaikka kevätkesä on ollut kauneimmillaan.
Viikkoa myöhemmin jaksoin vihdoin kävellä kavereiden kanssa Laajalahden koirauimarannalle, Nekku oli jo aiemmin yrittänyt vetää sinnepäin useamman kerran. Oltiin vapun jälkeinen viikonloppu Kustavissa mökillä ensimmäisen kerran talven jälkeen ja pakkohan Nekun oli sinne jääkylmään veteen mennä uimaan. Muilta jäi kyllä talviturkki vielä heittämättä. Mutta nyt siis Toffeekin pääsi talviturkistaan. Sitä riemun määrää, kun molemmat kirmasivat rantavedessä ja välillä pulikoivat keppien perässä. Mikä ihana ilma ja koko pitkä kesä edessäpäin tätä iloa täynnä!
Maanantaina suunnattiin taas uimarannalle. Sama riemu jatkui. Keppien takia ovat tyttelit valmiita ihan mihin vaan. Vaan itku pitkästä ilosta. Nekku hyppäsi vedestä vasen takatassu veressä. Yhdessä anturassa oli iso, vuotava haava. Ilmeisesti rantavedessä oli joko kovin terävä kivi tai joku terävä lasinpala, joka oli viiltänyt anturaan. Eläinlääkärireissuhan siitä seurasi. Iso haava, pinnanmyötäinen, puolet anturasta poissa, ei mahdollisuutta ompeluun. Ei tarvetta antibioottikuurille, kipulääkitys viikon verran, haavanhoito paikallisdesinfioinilla ja haavan sitomisella ja tietenkin puhtaana ja kuivana pitämisellä. Paranee kuulemma hyvin, mutta erittäin hitaasti....
Ei siis uintia eikä muutakaan riehumista. Vanha kunnon tötteröpää palasi Laajalahteen. Ilman kauluria Nekku oli koko ajan nuolemassa tassuaan. Kaikeksi hyväksi Toffee alkoi ontua oikeaa takatassuaan. Mitään näkyvää vammaa ei ollut missään, ei muuallakaan koirassa, eikä se aristanut mitään tutkittaessa. Onneksi se meni ohi parin päivän levolla ja kipulääkityksellä, olisiko kylmässä vedessä uiminen kuitenkin vähän jäykistänyt paikkoja, en tiedä. Niin meillä sitten pidettiin alkukesän hellettä vain kotipihalla makoilemalla. Minusta kyllä kehkeytyi erinomainen (vaikka itse sanonkin) tassuhaavanpuhdistaja ja -sitoja...
torstai 30. toukokuuta 2013
perjantai 10. toukokuuta 2013
Vihdoinkin!
10 vuotta sitten aloitettiin Toffeen kanssa agilityharrastus ja hurahdin siihen tuon koiran kanssa heti. Muistan, kuinka Kerry- ja vehnäterrierikerhon järjestämällä alkeiskurssilla muut koirat vuoroaan odotellessaan haistelivat maata tai yrittivät tehdä tuttavuutta naapurin kanssa, niin Toffee seurasi tarkasti muiden suorituksia esteillä koko ajan valmiina treenaamaan, tekemään minun kanssani.
Toffeen kanssa harrastaminen oli aina hauskaa. Yhdessä opeteltiin agilityn saloja. Virheitä tuli tehtyä koiran kouluttamisessa ja ohjaamisessa eikä kisamenestys ollut kovinkaan kummoinen ja kisaura täynnä pettymyksiä, niin silti tuosta ajasta on jäänyt pelkästään hyviä muistoja. Harrastaminen tavoitteellisesti loppui Toffeen loukkaantumiseen ja huvikseen harrastaminen loppui reilu vuosi sitten, kun Toffee pari kertaa hallitreeneissä huonossa valaistuksessa lähestyi puomia vinosti ja tipahti sieltä. Silloin tällöin ollaan käyty tekemässä putkirallia ja sehän on Toffeesta ihan parasta, putkea putken perään.
Nekku on ihan toista maata. Kaikki muut jutut, paitsi tekeminen mamman kanssa, on kiinnostavampaa. Näistä ongelmista olen tänne paljon kirjoittanutkin. Sitkeästi olen jatkanut harrastamista, vaikka hanskat on tehnyt mieli lyödä tiskiin miljoona kertaa. Välillä yhteistyö on ollut ihan hakusessa, mutta toisinaan koira on tehnyt kanssani töitä kuin unelma. Pikkuhiljaa päästiin eteenpäin ja heinäkuussa 2011 aloitettiin kisaaminen. Tuloksia ei juuri tullut, harvakseltaan käytiin kokeilemassa, mutta kun itse jännitin ja koira karkaili tekemään tuttavuutta tuomarien ja ratatyöntekijöiden kanssa, seuraavalla kerralla jännitin entistä enemmän ja niinpä kierre oli valmis.
Jälleen kerran tuli apua Turun suunnasta, kun kävimme pitkästä aikaa Suoknuutin Jaakon yksityisopeissa. Rautalankaa taas tarvittiin, mutta oppi oli, että koska hommaa tehdään koiran kanssa ja koiran takia, koira elää hetkessä ja nauttii eikä välitä virheistä, miksi siis minä välittäisin. "Nauti onnistumisista". Yllättäen tuo pienten onnistumisten tajuaminen ja niistä nauttiminen on auttanut eteenpäin, olen rennompi ja Nekkukin on alkanut tehdä töitä kanssani. Suorittaminen ei enää olekaan tärkeää, tärkeää on nauttia!
Kisoissa on käyty opettelemassa nauttimista ja yhdessä tekemistä vaihtelevalla menestyksellä. HSKH:n kisoissa nyt huhtikuussa saimme ensimmäisen nollatuloksen ja voitimme koko kisan (tuomari H. Luomala, agilityrata, tulos -9.32, 1/16). Voitosta viis, mutta se onnistumisen tunne radan jälkeen oli sanoinkuvaamaton. Taisin luvata Nekkuselle, että jäämme sen jälkeen agilitystä eläkkeelle, mutta pyörsin sanani ja kävimme TSAUn kisoissa hakemassa toisen nollavoiton (tuomari A. Jokinen, tulos -9.42, 1/11). 29 kisastarttia ykkösluokassa se vaati, sillä 9.5.2013 jälleen omissa kisoissa tuli sitten se kolmas nolla (nyt sijoitus oli kolmas, tuomari E. Berglund, tulos -8.31, 3/10), sertifikaatti ja siirto 2-luokkaan!
Saunamäen Marja-Liisa oli paikalla kameroineen ja kuvasi tuon kisan, tässä linkki. Kiitos M-L.
http://www.youtube.com/watch?v=B173eB5Rp1M&feature=share&list=PLhElQXT_Q1eTalia208ifYwKu_t-gnkw9
Toffeen kanssa harrastaminen oli aina hauskaa. Yhdessä opeteltiin agilityn saloja. Virheitä tuli tehtyä koiran kouluttamisessa ja ohjaamisessa eikä kisamenestys ollut kovinkaan kummoinen ja kisaura täynnä pettymyksiä, niin silti tuosta ajasta on jäänyt pelkästään hyviä muistoja. Harrastaminen tavoitteellisesti loppui Toffeen loukkaantumiseen ja huvikseen harrastaminen loppui reilu vuosi sitten, kun Toffee pari kertaa hallitreeneissä huonossa valaistuksessa lähestyi puomia vinosti ja tipahti sieltä. Silloin tällöin ollaan käyty tekemässä putkirallia ja sehän on Toffeesta ihan parasta, putkea putken perään.
Nekku on ihan toista maata. Kaikki muut jutut, paitsi tekeminen mamman kanssa, on kiinnostavampaa. Näistä ongelmista olen tänne paljon kirjoittanutkin. Sitkeästi olen jatkanut harrastamista, vaikka hanskat on tehnyt mieli lyödä tiskiin miljoona kertaa. Välillä yhteistyö on ollut ihan hakusessa, mutta toisinaan koira on tehnyt kanssani töitä kuin unelma. Pikkuhiljaa päästiin eteenpäin ja heinäkuussa 2011 aloitettiin kisaaminen. Tuloksia ei juuri tullut, harvakseltaan käytiin kokeilemassa, mutta kun itse jännitin ja koira karkaili tekemään tuttavuutta tuomarien ja ratatyöntekijöiden kanssa, seuraavalla kerralla jännitin entistä enemmän ja niinpä kierre oli valmis.
Jälleen kerran tuli apua Turun suunnasta, kun kävimme pitkästä aikaa Suoknuutin Jaakon yksityisopeissa. Rautalankaa taas tarvittiin, mutta oppi oli, että koska hommaa tehdään koiran kanssa ja koiran takia, koira elää hetkessä ja nauttii eikä välitä virheistä, miksi siis minä välittäisin. "Nauti onnistumisista". Yllättäen tuo pienten onnistumisten tajuaminen ja niistä nauttiminen on auttanut eteenpäin, olen rennompi ja Nekkukin on alkanut tehdä töitä kanssani. Suorittaminen ei enää olekaan tärkeää, tärkeää on nauttia!
Kisoissa on käyty opettelemassa nauttimista ja yhdessä tekemistä vaihtelevalla menestyksellä. HSKH:n kisoissa nyt huhtikuussa saimme ensimmäisen nollatuloksen ja voitimme koko kisan (tuomari H. Luomala, agilityrata, tulos -9.32, 1/16). Voitosta viis, mutta se onnistumisen tunne radan jälkeen oli sanoinkuvaamaton. Taisin luvata Nekkuselle, että jäämme sen jälkeen agilitystä eläkkeelle, mutta pyörsin sanani ja kävimme TSAUn kisoissa hakemassa toisen nollavoiton (tuomari A. Jokinen, tulos -9.42, 1/11). 29 kisastarttia ykkösluokassa se vaati, sillä 9.5.2013 jälleen omissa kisoissa tuli sitten se kolmas nolla (nyt sijoitus oli kolmas, tuomari E. Berglund, tulos -8.31, 3/10), sertifikaatti ja siirto 2-luokkaan!
Saunamäen Marja-Liisa oli paikalla kameroineen ja kuvasi tuon kisan, tässä linkki. Kiitos M-L.
http://www.youtube.com/watch?v=B173eB5Rp1M&feature=share&list=PLhElQXT_Q1eTalia208ifYwKu_t-gnkw9
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
