Niin se vaan on, että pikkuiset vehnäneidit osaavat arvottaa asioita. Viimeksi huokailin kuperkeikkaopintojen kanssa. Toffee ei namien avulla viitsinyt kieriä, mutta panoksia nostamalla Toffeekin kiinnostuu kierimisestä. Tytöthän joutuvat aina tekemään jotakin aterioittensa eteen, nyt se sitten on tuo kuperkeikka. Ensimmäisen kerran, kun tuota vaadin, molemmat tytöt olivat kovin hämmentyneitä. Namin kanssa yritin vetää Toffeeta makuulle ja sitten kierimään, mutta koira ei millään malttanut keskittyä siihen, mitä minä pyysin, vaan tarjosi vuorotellen istumista, makaamista, sivulle tuloa ja välillä karkasi keittiöön tarkistamaan joko tällä irtoaa ruokakippo. No ei tippunut, ei. Lopulta Toffeekin malttoi keskittyä ja kierähti käden avulla ympäri ja syömään. Seuraavalla kerralla meni jo helpommin. Nyt ollaan muutaman päivän ajan tehty kuperkeikkaa ruokapalkalla, joka kerta on tapahtunut edistymistä. Eiköhän näin korkeilla panoksilla kuperkeikka voida kohta nostaa osattujen temppujen sarjaan!
Agilityn ulkotreenikausi kierähti sekin käyntiin. Ojanko oli kovasta talvesta ja hurjasta lumimäärästä huolimatta uskomattoman hyvässä kunnossa. Tehtiin molempien kanssa ensin lyhyttä radanpätkää. Kokeilin muun muassa putkijarrutusta. Ei olla sitä aiemmin tehtykään. Hienosti tytöt osasivat homman, ohjaajan liikkeestä tai liikkumattomuudestahan siinä on kyse, mutta kuitenkin.
Jatkettiin hyppytreenausta. Toffeen ongelma on etäisyyden arviointi ja venyminen. Nekku taas ei oikein osaa koota itseään. Perussarjassa Nekku tahtoo hypätä kaksi viimeistä hyppyä yhdellä loikalla. Ongelmaan sai avun pistämällä targetin viimeisen esteen etupuolelle. Kertaalleen tuo huomion kiinnitys viimeiseen väliin vaadittiin, mutta sitten sarjat olivatkin Nekulle helppoja.
Toisena tehtiin viiden hypyn sarjaa, joka muuten on kuin perussarja, mutta jossa parittomissa hypyissä ei ole lainkaan korkeutta (laukkaohjurit) ja parilliset hypyt 30 cm korkeudella, lähtö ilman vauhtia ja tarkoitus hypätä joka väliin yhdellä laukalla. Tätä ei olla Toffeen kanssa tehtykään pitkään pitkään aikaan. Koira koki sen kovasti haastavaksi, sillä se otti ennen 4. hyppyä ylimääräisen laukka-askeleen, estekorkeuden laskeminen auttoi. Nekullekaan tuon sarjan suorittaminen ensimmäistä kertaa ei onnistunut. Se hyppäsi taas kaksi viimeistä hyppyä yhdellä loikalla ja kaiken lisäksi onnistui tiputtamaan molemmat rimat. Toisella yrityksellä se selvästi mietti kovasti, miten tuosta hyppyhässäkästä voisi selvitä. Niinpä se hidasti, teki kunnon painonsiirron ja kauniin kaaren hyppyynsä! Näköjään noille hyppytreeneille on todellakin tarvetta.
Uimaharjotukset jatkuivat nekin viikolla. Vaikka Nekku on edelleen epävarma ja veteen meno jännittää, niin silti into on valtava eikä se olisi malttanut lopettaa uimista ollenkaan. Yritetään saada toistoilla tyttelille lisää itsevarmuutta.
Riittävät panokset löytyi takapihaltakin, kun olimme haravoimassa lehtiä. Naapurin männystä laskeutui aidan päälle orava. Vehnäterrierit eivät moista vierasta sulata (enkä minäkään, kun se ei jätä juhannusruusun nuppuja rauhaan, vaan katkaisee ison osan vuosi toisensa jälkeen). Toffee tyytyi haukahtamaan muutaman kerran takatassuillaan seisten. Nekku sen sijaan säntäsi aidalle, tässä vaiheessa kurre oli jo ymmärtänyt poistua takaisin mäntyyn, mutta Nekku löysi aidan alta sellaisen kolmionmallisen aukon (max 20 cm/15cm),siitä läpi naapurin puolelle ja männyn alle hyppimään. Oravan hävittyä näköpiiristä koira aikoi tulla samaa tietä takaisin, mutta olikin sitä mieltä, että aukko aidassa oli aivan liian pieni... Niinpä se salamana kiersi taloyhtiömme toisen paritalon, onneksi metsän eikä tien kautta, ja juoksi etupihan ovelle odottamaan, ainakin se tuntee oman kotiovensa ;).
sunnuntai 18. huhtikuuta 2010
sunnuntai 11. huhtikuuta 2010
Kotona taas
Kiinan matkani on ohi ja sakki on palannut kotiin. Loppujen lopuksi karkkikoirien ei tarvinnutkaan viettää pääsiästä koirahoitolassa, sillä toinen sisaristani ei päässytkään lähtemään matkaan. Hän otti ystävällisesti koirulit hoitoon. Eipä arvattu vielä silloin, että matkan aikana ovat koko kevään pahimmat kurakelit ja oikeat vehniksien pesuviikot. Onneksi kurahaalarit vähän auttaa asiassa, mutta kolmen koiran pukeminen ja peseminen vähintään kolme kertaa päivässä on kova urakka. Kaikesta muusta puhumattakaan. Kiitos Hannalle ahkeroinnista ja tyttöjen hyvästä huolenpidosta!
Kuukauden temppuhan oli viime kuussa se kierimisen opettaminen. Nimesin sen kuperkeikaksi, koska ajattelin, ettei tuolle kuperkeikka-sanalle tule muuta käyttöä. Tosin Nekku teki ihan oikeankin kuperkeikan tässä taannoin. Olimme olleet Sporttikoirahallilla treenaamassa ja lähdimme jäähdyttelylenkille hallin taakse metsään. Siellä on heti tosi jyrkkä rinne ja silloin vielä paljon lunta. Molemmat tytöt juoksivat vapaina ylös alas mäkeä. Toffee kieriskeli lumessa ja välillä auraili ja teki lumienkeleitä. Nekkukin on löytänyt lumessa kieriskelyn ihanuuden. Se painoi päänsä rinteessä lumihankeen ja kuinka ollakaan kierähti toisen hartiansa ja päänsä yli ihan oikean kuperkeikan. Se oli kovin hassunnäköistä ja koirakin näytti ihan hämmentyneeltä sieltä ylös kömpiessään!
Niin, se kuukauden temppu. En voi rehellisyyden nimissä sanoa, että kumpikaan koirista edelleenkään osaisi kierimistä. Nekku menee jo kohtuullisesti, mutta Toffee pääsääntöisesti ei edelleenkään suostu sitä edes namista käsiohjauksella tekemään. Että treenattavaa jäi, mutta otamme kuitenkin seuraavan tempun mukaan. Toivottavasti sen opettaminen sujuu kuukaudessa. Ryömiminen on homman nimi.
Nekku on jatkanut uimakoulua. Olimme taas Hyvinkäällä perjantaina. Ihan innoissaan molemmat koirat. Toffee meni kuin vanha tekijä, sille ei enää liivejä laitettu eikä sitä muúta kuin ohjattiin ensimmäiselle rampille ja sinne se koira painoi uimaan. Se ui lähes koko puolituntisen vuoron ajan, suureksi osaksi tennispallo suussaan. Nekkukin vikisi innosta, mutta ei meinannut uskaltaa uimaan. Olin tarttumassa sen pelastusliivin kahvaan aikomuksenani vetää Nekku veteen, kun se päätti hypätä uimaan lelun perässä. Edelleen se hosuu ja räiskii, mutta kun se saa lelun suuhunsa, tekniikka löytyy rauhoittumisen myötä. Näitäkin harjoituksia jatketaan.
Koskapa oma rytmini on vielä kiinalaisessa ajassa, olemme aamulenkkeilleet tosi aikaisin ja koirat ovat olleet näillä lenkeillä koko ajan vapaina. Ainakin tähän aamuun saakka, sillä Nekku löysi jostain kovan leivänkannikan, varmaan lähes neljäsosa sekaleivästä. Se aarre suussa tyttö juoksenteli ympäriinsä eikä tiputtanut eikä jättänyt sitä sitten millään. Eikä tietenkään antanut ottaa itseään kiinni, tuo aarre voitti jopa namit, yleensä saan sen nameilla luo ja kiinni ja otettua nuo aarteet siltä pois.
Nekku seurasi minua ja Toffeeta noin sadan metrin päässä, kunnes se yhtäkkiä hävisi. En nähnyt sitä missään eikä se tullut kutsusta. Olin varma, että nyt se on lähtenyt jonkun jäniksen perään ja jäänyt auton alle. Eikä minulla tietenkään ollut edes kännykkää mukana, Nekun kaulapannassa on puhelinnumero ja onhan sillä tunnistussirukin. Tulimme Toffeen kanssa kotiin hakemaan puhelinta. Siellä Nekkunen seisoi häntä vimmatusti heiluen aarre suussaan oven takana. Koskapa sitä leivän palaa ei sisään saanut tuoda, teki pikkulikka muutaman spurttikierroksen vielä pihapiirissä, mutta halusi kuitenkin sisään ja luovutti loppujen lopuksi varsin kiltisti aarteensa oven suussa.
Tänään olisi vielä tarkoitus illalla korkata agilityssä ulkotreenikausi. On sitä jo odotettukin. Matkustaminen on mukavaa, mutta kyllä kotona on vielä parempaa!
Kuukauden temppuhan oli viime kuussa se kierimisen opettaminen. Nimesin sen kuperkeikaksi, koska ajattelin, ettei tuolle kuperkeikka-sanalle tule muuta käyttöä. Tosin Nekku teki ihan oikeankin kuperkeikan tässä taannoin. Olimme olleet Sporttikoirahallilla treenaamassa ja lähdimme jäähdyttelylenkille hallin taakse metsään. Siellä on heti tosi jyrkkä rinne ja silloin vielä paljon lunta. Molemmat tytöt juoksivat vapaina ylös alas mäkeä. Toffee kieriskeli lumessa ja välillä auraili ja teki lumienkeleitä. Nekkukin on löytänyt lumessa kieriskelyn ihanuuden. Se painoi päänsä rinteessä lumihankeen ja kuinka ollakaan kierähti toisen hartiansa ja päänsä yli ihan oikean kuperkeikan. Se oli kovin hassunnäköistä ja koirakin näytti ihan hämmentyneeltä sieltä ylös kömpiessään!
Niin, se kuukauden temppu. En voi rehellisyyden nimissä sanoa, että kumpikaan koirista edelleenkään osaisi kierimistä. Nekku menee jo kohtuullisesti, mutta Toffee pääsääntöisesti ei edelleenkään suostu sitä edes namista käsiohjauksella tekemään. Että treenattavaa jäi, mutta otamme kuitenkin seuraavan tempun mukaan. Toivottavasti sen opettaminen sujuu kuukaudessa. Ryömiminen on homman nimi.
Nekku on jatkanut uimakoulua. Olimme taas Hyvinkäällä perjantaina. Ihan innoissaan molemmat koirat. Toffee meni kuin vanha tekijä, sille ei enää liivejä laitettu eikä sitä muúta kuin ohjattiin ensimmäiselle rampille ja sinne se koira painoi uimaan. Se ui lähes koko puolituntisen vuoron ajan, suureksi osaksi tennispallo suussaan. Nekkukin vikisi innosta, mutta ei meinannut uskaltaa uimaan. Olin tarttumassa sen pelastusliivin kahvaan aikomuksenani vetää Nekku veteen, kun se päätti hypätä uimaan lelun perässä. Edelleen se hosuu ja räiskii, mutta kun se saa lelun suuhunsa, tekniikka löytyy rauhoittumisen myötä. Näitäkin harjoituksia jatketaan.
Koskapa oma rytmini on vielä kiinalaisessa ajassa, olemme aamulenkkeilleet tosi aikaisin ja koirat ovat olleet näillä lenkeillä koko ajan vapaina. Ainakin tähän aamuun saakka, sillä Nekku löysi jostain kovan leivänkannikan, varmaan lähes neljäsosa sekaleivästä. Se aarre suussa tyttö juoksenteli ympäriinsä eikä tiputtanut eikä jättänyt sitä sitten millään. Eikä tietenkään antanut ottaa itseään kiinni, tuo aarre voitti jopa namit, yleensä saan sen nameilla luo ja kiinni ja otettua nuo aarteet siltä pois.
Nekku seurasi minua ja Toffeeta noin sadan metrin päässä, kunnes se yhtäkkiä hävisi. En nähnyt sitä missään eikä se tullut kutsusta. Olin varma, että nyt se on lähtenyt jonkun jäniksen perään ja jäänyt auton alle. Eikä minulla tietenkään ollut edes kännykkää mukana, Nekun kaulapannassa on puhelinnumero ja onhan sillä tunnistussirukin. Tulimme Toffeen kanssa kotiin hakemaan puhelinta. Siellä Nekkunen seisoi häntä vimmatusti heiluen aarre suussaan oven takana. Koskapa sitä leivän palaa ei sisään saanut tuoda, teki pikkulikka muutaman spurttikierroksen vielä pihapiirissä, mutta halusi kuitenkin sisään ja luovutti loppujen lopuksi varsin kiltisti aarteensa oven suussa.
Tänään olisi vielä tarkoitus illalla korkata agilityssä ulkotreenikausi. On sitä jo odotettukin. Matkustaminen on mukavaa, mutta kyllä kotona on vielä parempaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
