Keinu keinuni korkealle

Keinu on ollut yllättävän hankala este Nekulle, joka nykyisin tunnetaan myös Tötteröpää-nimellä. Tuttujen kesken pelkkä Tötterö riittää. Nuolemisen estoon tarkoitettu muovikauluri on nyt ollut Nekun päässä kuukauden päivät, koska reilu kolmannes haavasta kuitenkin tulehtui. Nekku sai vihdoin viime viikolla antibioottikuurin, jolla infektio saatiin nopeasti rauhoittumaan. Enää jäljellä on vähäinen punoitus, haava on kiinni eikä eritä mitään, mutta koska tässä on ollut näitä takapakkeja, olen vielä pitänyt kauluria koiralla.

Nekusta on kehittynyt varsin taitava liikkuja tuon hökötyksen kanssa. Tosin se on kyllä huvittavan näköistä, kun koira liikkuu ylpeästi nokka kohti taivasta, ettei kauluri vaan tökkää maata. Haluessaan haistella jotain se ensin pysähtyy niille sijoilleen. Sitten käännetään päätä niin, että pönttö osuu maahan. Sitten haistellaan tai etsitään maasta niitä ihania jäniksen papanoita, riittävästi tuoksuteltuaan koira kiskaisee koko komeuden taas kohti taivasta. Vasta sitten liike jatkuu.

Toivottavasti sairastelut alkavat olla taakse jäänyttä elämää. Nekku ja Toffee ovat taas (kaulurista huolimatta) alkaneet leikkimään keskenään. Ruoka maistuu Nekulle ja se tekisi taas pidempiä lenkkejäkin. Olen siis pikku hiljaa kääntämässä katsetta uusiin haasteisiin ja suunnitellaan agilityssäkin treenikentille paluuta.

Viimeinen yksittäinen este, jonka kanssa on painittu, on keinu. Jostain syystä emme oikein tahtoneet edistyä sen treenaamisessa. Nekulle opetettiin keinua alunperin niin, että keinu tuettiin yläasentoon. Koiraa juoksutettiin sitten namin avulla yläkontaktille ja nostettiin sitten sieltä pois. Hyvin meni. Sitten mukaan keinun pieni heilahdus, edelleen koira nostettiin pois esteeltä. Tähän edistyminen sitten tyssäsikin, joskus koira hi-taaaaaaasti kiipesi keinun, joskus hyppäsi pois ennen heilahdusta. Olin jo heittämässä hanskat tiskiin koko harrastuksen kanssa.

Kesällä etsin vinkkejä netistä keinuongelmien kohtaamiseen. Joku oli tehnyt pikku keinun vanhan pirttipöydän penkin kannesta ja opettanut minimaallisella keinahduksella esteen koiralle. Koska kapea, korkea ja heilahtava este oli Nekusta liian pelottava, ajattelin, että tuo minikeinu voisi toimia meillekin. Taas marssin mökillä ideoitteni kanssa isän verstaalle. Normaali keinu on pituudeltaan 365-425 cm, keinun keskellä olevan tukijalan korkeus tulee olla 1/6-osa keinun pituudesta (määrää keinun nousukulman). Teimme siis muutamasta lankusta noin 30 senttiä leveän ja 2 metriä pitkän keinulaudan.

Ensin juoksutin Nekkua laudalla, joka oli ihan maassa kiinni. Tässä muuten oli koko homman haasteellisin vaihe, sillä saaressa ei todellakaan meinannut sellaista paikkaa löytyä, mihin keinulaudan olisi saanut tukevasti maahan ilman keikkumista. Päämökin ja pikkusaunamökin välinen käytävä sitten loppujen lopuksi uhrattiin tähän tarkoitukseen, mitä ei agilityn eteen tekisi. Namin avulla Nekku saatiin laudalle, pysähtymään laudan loppuun ja vasta sanallisella käskyllä poistumaan kontaktilta. Muiden kontaktien kanssa haluan 2on2off:t, mutta jo alkeiskurssilla Leinosen Janita totesi, että alle 15 kg koirilla keinulla sellainen kontaktisuoritus voi olla vaarallinen, koska koiran takapään paino ei välttämättä riitä pitämään keinua maassa. Niinpä Nekku opetettiin vain juoksemaan laudan loppuun.

Kakkosvaiheeseen siirryttiin, kun Nekku epäröimättä juoksi laudan ja pysähtyi haluttuun paikkaan. Laitoin laudan keskikohdan alle harjanvarren paksuisen riman, joka nosti toisen pään laudasta muutaman senttimetrin maasta. Yllättävän reippaasti tyttö kohtasi uuden haasteen. Keinahdus oli siis minimaallinen, mutta keinahdus kuitenkin. Ja pienen pieni kolahdus, eikä sekään hätkäyttänyt koiraa. Lisättiin vauhtia niin, että koira tuli laudalle laukalla ja jatkoi laukalla keinahduksesta huolimatta kontaktille, jossa pysähdys ja luvalla pois. Taas toistoja niin, että päästiin virheittä kymmenen peräkkäistä suoritusta. Kymmenen toiston treenejä tehtiin varmaan kolmesta neljään kertaan päivässä.

Olin varautunut, että jokaista vaihetta treenataan vähintään sata toistoa kutakin. Turtiaisen Susanna nimittäin kerran tuskastellessani Nekun kanssa treenaamisen haasteellisuutta sanoi: juu, kyllä Kekku oppii, mutta jos normaali vehnä vaatii kymmenen toistoa jonkun asian oppimiseen, niin Nekku tarvitsee sata..... Keskimäärin eri vaiheisiin meni kuitenkin noin kolmekymmentä toistoa. Kun Nekku selvästi tiesi, mitä haluan, suoritti nopeasti, innokkaasti, epäröimättä ja virheettömästi esteen kymmenen kertaa peräkkäin, siirryttiin haasteessa eteenpäin.


Seuraavaksi otettiin uusiokäyttöön aiemmin hyppytreenejä varten laukkaohjuriksi halkaistu noin kymmensenttinen muoviputki, jotain viemäröintiin tarkoitettua rakennusputkea se on. Nyt se pääsi siis keinun saranaksi. Pikku hiljaa muoviputken alle lisättiin kakkosnelosia. Kahdesta sadasta senttimetristä kuudesosa on 33,33333 cm, se toisi oikean nousukulman aitoon keinuun nähden. Siihen ei ihan ehditty treenaamisessa päästä loman loppumisen ja sairastelun takia. Lisäksi tämä pikkukeinu tarvitsee vielä hienosäätöä. Nekun vauhti nimittäin nousi itseluottamuksen myötä jo sellaiseksi, että keinulaudasta tuli osin liukumäki. Eipä tuntunut tyttöä haittaavan, mutta joku karhennus siihen keinulautaan on saatava.

Toivottavasti sairasloma on kohta loppu. Luulen, että täytyy keinun kanssa tehdä pikakertaus, kun tässä on niin pitkä tauko takana. Mutta kyllä se oikeakin keinu pian keinuu myös Nekkusen toimesta!

JUST FOR FUN

Agilityn syksyn treenikausi on taas täydellä teholla alkanut. Nekun sairaslomaillessa ollaan onneksi sentään päästy Toffeen kanssa nauttimaan rakkaasta harrastuksesta. Just for fun -treenit ovat olleet tosi haasteellisia ja älyttömän hauskoja, siksi halusin pistää ne tänne muistiin. Kaikissa on ollut jotakin sellaista, mitä Nekkusenkin kanssa pitäisi treenata, kunhan saadaan neiti ensin kuntoon.

9.8.2010: Toffeella on todella vahvana eteen-käsky ja siitä meille oli suunnaton etu syksyn ekoissa treeneissä. Putket vetävät Toffeeta kovasti eikä putkien ympärillä pyöritystä pystyisi todellakaan ilman irtoamista ohjaamaan. Toffeekin nimittäin pitää kohtuu hyvää vauhtia näillä minihypyillä. Niinpä alun jälkeen parkkeerasin suurinpiirtein putkien väliin vaihtaen aina valssilla puolta ja lähetin Toffee eteen-käskyllä kahdelle hypylle ja hakemaan itsenäisesti putkenpään. Tosi hauskaa. Jopa vaikea keppikulma onnistui, kunhan muistin hieman hidastaa tyttelin vauhtia, kun se singahti putkesta. Nekkukin pääsi vielä tuolloin tekemään putki-putki-kepit-putki-sarjaa eikä se kertaakaan edes miettinyt karkaamista muita koiria moikkaamaan, mutta eihän se kunnossa silloin ollutkaan...

16.8.2010: Seuraavalla viikolla testattiin Toffeen kykyä omaksua rata ulkoa. Tehtiin nimittäin pariin otteeseen rata tuossa järjestyksessä kuin se on kuvaan merkitty. Lopuksi vetäisin ilman rataantutustumista saman lopusta alkuun, Toffee yritti suorittaa sitä vähän väliä niin kuin alunperin oli menty ;))). Kyllä minulla on älykäs ja taitava koira, joka nauttii suunnattomasti päästessään kentälle. Vaati siis minulta erityistä ohjaamista ja sellaista treeniähän minä tarvitsen!

23.8.2010: Toffee osaa takaakierrot hyvin, se lähtee kuitenkin herkästi vartalo-ohjaukseen mukaan, niinpä 3-6 esteiden kanssa meillä oli suunnattomia vaikeuksia, eipä taidettu kertaakaan onnistua sujuvasti ilman virheitä. Ensin yritin jaakotuksella ja jatkossa twistillä kierrättää Toffeeta, mutta olin koko ajan myöhässä. Jos yritin pysyä riittävästi edellä, koira tuli helposti hypyn takaisin tai väärälle puolelle. Pyörittämällä vähän sama juttu, pakkovalsseillakaan en oikein ehtinyt. Erityisesti vasemmalle liikkuminen oli ihan älyttömän vaikeaa minulle, sitä lienee syytä treenata! Toinen treeni oli täynnä iloisia yllätyksiä. Toffee irtosi putkelta kepeille todella hienosti ja suoritti kepit itsenäisesti loppuun, vaikka putki jäi meidän väliin. Sitä ei olla koskaan treenattu, mutta halusin kokeilla ja onnistuihan se!

30.8.2010: Näissä treeneissä Toffeen loistava kepittely pääsi oikeuksiinsa. Se hakee vaikeatkin keppikulmat ja tällä radalla se haki oikean välin ja pujottelusuunnan suorastaan nuollen kakkoskeppiä ensimmäisillä kepeillä. Tehtiin tosi hieno rata. Melkein nollana, ellei oteta huomioon keinun kontaktivirhettä ;))). Oli niin mukavaa, etten viitsinyt ruveta sitä korjaamaan. Toffeen kanssa noita kontakteja kun on opeteltu ainakin kolmeen kertaan uudestaan... Sille on kyllä opetettu 2on2off-kontaktit, mutta se tekee ne aina sinne suuntaan, minne ollaan menossa. Siispä se kääntyi keinulla jo ennen kontaktia seuraavan esteen suuntaan, tiputti etutassunsa maahan ja minä vapautin sen jatkamaan eteenpäin. Sovitaan, että joku tassun osa koski kontaktia. Kyllä taas pääsi eroon kaikista maailman murheista, tällaista harrastuksen pitää olla: just for fun.

Olihan meillä mukavaakin

Kyllä meille tästä kesästä mukaviakin muistoja jää. Nekku on selvästi toipumassa, se syö ja juo itse. Tänään kävimme jo vähän pidemmällä lenkillä. Kävimme lähikaupassa kahvia ostamassa, siitä tulee noin kilometrin mittainen kävely. En olisi Nekkua vielä ottanut mukaan, mutta eilen illalla palatessamme Toffeen iltalenkiltä terassilta kuului surullista ulvontaa. Nekku oli jäänyt patjalleen nukkumaan, mutta herännyt yksin ja lähtenyt terassille itkemään. Tänä aamuna se ei siis suostunut jäämään kotiin ja koska se seisoi kuin tatti ovella laittaessani kenkiä jalkaan, otin sen mukaan. Hyvä niin. Eikä se enää tarvitse kipulääkkeitäkään. Saunamäen Marja-Liisa muisteli, että kun Toffee steriloitiin, olin itkua vääntänyt kuinka kamala ihminen olen, kun pakotan koiran moisiin kärsimyksiin. Itselleni oli jäänyt muistikuva reippaasta koirasta, joka puski tötterönsä kanssa joka paikkaan saaden sen lopulta rikki, ei kipuja tai ongelmia. Näin se ihmisen muisti temppuilee.

Suurin osa koirien kesästä kului mökillä. Laiturilla oli aina lähtijää saattamassa tai tulijaa vastaanottamassa innokas samantahtinen hännänhuiske. Toffee nautti mökkeilystä entiseen tapaan. Se ui ja haki keppejä entisellä innolla. Meillä on tapana uida "kaapelille" matkaa tulee noin 300 metriä edestakaisin. Koirat yleensä katselevat jommalta kummalta laiturilta tai juoksevat rantaa pitkin, mutta tänä kesäna Toffee tuli useamman kerran mukaan. Ei se ihan kaapelille uinut, mutta melkein. Sen uinti on todella tehokasta, meikäläinen jäi aina kuin seinään, kun Toffee pisti matkavauhdin päälle. Se yritti välillä kertoa, ettei ole hyvä uida niin kauaksi, uimalla ihan edestä ja kääntymällä sitten takaisin. Toffee ei kuitenkaan koskaan ota kiinni tai näyki, käskettäessä se kääntyy kiltisti rannalle.

Nekku oppi kuin oppikin uimaan. Jatkoimme vesien vähän lämmettyä uimakoulua. Laitoin Nekulle pelastusliivit päälle ja uimaleluun pitkän narun. Koira rantaan ja minä heitin laiturilta lelun Nekun nenän eteen kuitenkin niin, ettei se pystynyt ilman veden varaan joutumista lelua saamaan. Kun se sitten hyppäsi veteen ja tarttui leluun, vedin sitä vähän kauemmas rannasta, jotta se joutui uimaan pitempään. Aikamoista pärskimistä alkuun, mutta varsin nopeasti päästiin pelastusliiveistä eroon ja itseluottamuksen kasvaessa päästiin tavoitteeseen: Nekku ui, hakee heitetyn kapulan eikä räksytä rannalla. Rannalla räksyttämisestä ei tosin olla kokonaan päästy, sillä into on niin kova, ettei millään malta, kun puukapula otetaan esille! Eihän se sitä tietenkään koskaan takaisin tuo, mutta onneksi noita kapuloita riittää.

Puuvaraston viereen on tehty pieni treenikenttä, agilityä siis. Löysin vanhan pyöränrenkaan yhden roskalavan vierestä ja otin sen uusiokäyttöön. Kontaktitreeniä varten tehtiin jo aikaisemmin lava, joka on asetettu varaston portaita vasten, ihan mainio alastulokontaktitreeni.

Kepit ja parit hypyt löytyy myös, niin saahan sitä sillä jo ihan mukavia treenisessioita, vaikka kepit on ihan vinossa ja hyppyjäkin pitää asettaa kovasti paikoilleen, pihamaalla kun ei kivetöntä tai männynjuuretonta kohtaa löydy. Eipä tämän kesän helteessä toisaalta kovinkaan paljon viitsinyt treenatakaan. Tämän kesän uusi treenijuttu oli pyöräily. Erityisesti Emma nauttii kunnon pyörälenkeistä, vauhtia pitää olla. Toffeelle lauman hajoaminen on aina hankalaa, mutta jos se näkee Emman pääsevän juoksemaan, pitää Toffeekin päästä nauttimaan vauhdin hurmasta. Nekku sen sijaan pistää nelitassujarrutuksen päälle ja pelkää koko mokomaa hökötystä, tosin eihän se kunnossa ole ollutkaan...

Veneily kuuluu tietenkin kesään ja koirat ovat aina mukana. Erityisesti Toffee nauttii tuulesta kirsussaan. Sen itse oikeutettu paikka on aina keulassa Busterissa, joka on meidän siirtymävene, siis se vene, jolla matkat autopaikalta saareen tehdään. Välillä sekä Emma että Nekku yrittävät asettua Toffeen kanssa keulaan, mutta siinä tulee vähän ahdasta. Koirat ovat aina ensimmäisenä veneessä ja hyppäävät siitä myös ensimmäisinä pois. Miten vielä sais jonkun niistä oppimaan ottamaan köyden mukaansa?

Nekkusen juhannus ja kuinkas sitten kävikään

Kesä alkaa kallistua lopuilleen, lienee hyvä aika muistella, mitä meille on tänä helteisenä, mutta meille alakuloisena kesänä tapahtunut. Nekkusesta tietenkin on kyse.

Juoksu alkoi vasta kesäkuussa, tarkalleen 11. päivä perjantaina. Siis kuukauden myöhemmin kuin edelliset juoksut. Viikkoa myöhemmin siirryimme kesälaitumille Kustaviin. Mökkisaaressa on kyllä kymmenkunta muutakin mökkiä, mutta lähimmät naapurimökit ovat olleet jo vuosia tyhjillään. Niinpä koiruleilla on ollut aika laaja pihareviiri. Tosin Toffee pysyy pääsääntöisesti vain omalla tontilla, se kun vahtii koko ajan laumaa ja haluaa olla siellä missä sen ihmisetkin ovat. Nekku taas haluaa olla siellä missä Toffee, niin eipä sekään lähde itsekseen minnekään. Siskoni Emma-koira sen sijaan laukkaa ympäri saarta, kaikki sen tuntevat ja usein saadaan mökille vieraita naapureista, kun tuovat Emmaa takaisin milloin kävellen, milloin veneellä.

Juhannusaattona lähdimme isäni kanssa hakemaan vielä viimeisiä tarvikkeita kaupasta ja samalla katsomaan Kustavin maistonkien pystytystä. Yleensä koirat ovat mukana, mutta koska siellä on aina paljon muitakin koiria, Nekkusella juoksu ja ilma oli niin lämmin, ettei koiria voinut autoon jättää, lähdimme tällä kertaa ilman kavereita. Äitini jäi tekemään juhannussiivoja ja koirat hänen kanssaan. Toffee hyppäsi muutaman kerran veneeseen, eikä voinut käsittää, miksei se päässyt mukaan. Se lähti veneen perään ja juoksi toiselle laiturille katsomaan. Emma sen sijaan lähti laukkaamaan perässämme naapurimökille päin ja siitä vielä kauemmas, niin kuin valitettavasti saimme myöhemmin kuulla. Nekku ja Toffeekin perässään. Nekulla 15. juoksupäivä. Äidin huutoihin koirat eivät korviaan loksauttaneet.

Jonkun ajan, ehkäpä noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua Nekku säntää ensimmäisenä takaisin mökille selvästi jotakin säikähtäneenä ja painuu suoraan pöydän alle piiloon. Hetken kuluttua perässä tulla jolkottelevat Toffee ja Emma. Heti tyttöjen tultua metsästä kuuluu kahinaa ja neljäs koira ilmestyy näkyviin. Iso, harmaa suursnautseriuros seuraa tyttöjä vetäen perässään vähintään metrinmittaista tukkia, johon se on köydellä kytketty. Kohta uroksen perässä saapuu nuori mies, joka kertoo olevansa uroksen isäntä ja että he mökkeilevät parin mökin päässä, aikamoisen ryteikön ja vesijättömaan takana. Isäntä oli kovin tyytyväinen kertoessaan kuinka hänen koiransa ei koskaan karkaa, koska se on kytkettynä koko ajan. Sinänsä mielenkiintoinen keskustelu, sillä se käytiin meidän pihamaalla ja hänen koiransa tukkeineen oli siinä vieressä...

Niin Nekulla oli siis juoksu. Kukaan ei nähnyt mitään, mutta mahdollista oli, että snautseri oli päässyt astumaan pikkulikan. Soitto eläinlääkärille: koirille ei ole katumuspilleriä, kesketyshormonihoidoissa on sen verran sivuvaikutuksia, ettei sitä kannata koiralle antaa, ellei tiineyttä oikeasti todeta. Kuulemma ultraäänitutkimusta ei kannata tehdä ennen kuin 24 vuorokautta astumisesta, niinpä ei auttanut kuin odotella.

Juoksu loppui aikanaan. Mutta koira ei vaan ollut oma itsensä. Se oli väsynyt ja vaisu, ruokahaluton ja säikky, mutta terrierin tavalla kuitenkin innostui aina välillä. Nekku oppi uimaan, kävimme Agirodussa Ylöjärvellä, starttasimme Nekun kanssa ensimmäisiin yksilöepiksiinkin HAU-openissa ja pääsimme KITÄH-ryhmän treeneihinkin kertaalleen ennen kesätaukoa. Koira oli hidas, mutta kuuliainen. Hirveä hellehän silloin oli, mutta joko koiruli kärsi kunnon valeraskausoireista tai sitten se oli tiineenä.

Torstaina 22.7. kävimme Raisiossa eläinlääkärissä ultraäänessä. Kohdussa oli jotain! Ainakin nestettä, epäily ruskuaispussista, mutta ei mitään sikiönnäköistä, kohtu oli paksuuntunut, muttei tulehtuneen näköinen. Eläinlääkäri oli sitä mieltä, ettei tuolla löydöksellä kannata hormonihoitoa antaa, kontrolliuä viikkoa myöhemmin. Niinpä suuntasin taas Raisioon seuraavana keskiviikkona. Neste ei ollut hävinnyt, kohdussa oli ehkä yksi pentu, mitään sydänääntä siinä ei näkynyt. Koska pentu ei ollut toivottu ja ainokaisesta saattaisi tulla niin iso, että synnytyksestä todennäköisesti tulisi ongelmallinen, sai Nekku siinä samassa keskeytyspiikin ja toisen 24 tuntia myöhemmin.

Koira ei vaan tullut kuntoon. Kotona se kävi makaamaan lattialle odottessaan, että minä saan kengät jalkaani. Lenkillä se teki nopeasti asiansa ja halusi kääntyä takaisin. Ruoka ei oikein maistunut. Niinpä tänä maanantaina kavimme Espoon Eläinsairaalassa erikoiseläinlääkäri Anders Erikssonin luona ultraäänikontrollissa.

Kohtu ei ollut pienentynyt, vaan samainen nestekertymä siellä edelleen oli ja kohdun seinämä oli paksuuntunut. Se ei kokeneen lääkärin mukaan näyttänyt vielä pahalta bakteeritulehdukselta, mutta sellaiseksi kyllä kehittyvältä. Ilmaisesti siellä sitä pentua ei ole koskaan ollutkaan. Koska Nekulla ei pentuja ole sunniteltukaan, vaan sterilisaatio olisi jossain sopivassa vaiheessa ollut edessä, sen aika olisi nyt ennen kuin paha märkäkohtutilanne pääsisi kehittymään.

Keskiviikkona Nekku sitten leikattiin. Kaikki oli kuulemma mennyt hyvin. Leikkauksen aikana se oli saanut antibioottia, muttei tarvinnut mitään kuuria jatkoon, vaikka tulehtunut se kohtu oli ollut. Hakiessani Nekkua se oli juuri puoli tuntia aiemmin saanut opiaattia, buprenorfiinia, niinpä kaveri makasi aivan reporankana, kauluri päässä hoitohuoneen lattialla, pikkaisen hännänpää käväisi lattiasta irti, kun kävelin sisään.

Koiruli ei jaksanut nousta ylös lainkaan tai se ei uskaltanut, sillä se ei tietenkään ollut hahmottanut kauluria, kun se oli ensimmäisen kerran yrittänyt nousta ja lähteä kävelemään, ja kauluri oli raapinut laattalattiaa ja äänihän on kuin kynsillä raapisi liitutaulua, sen jälkeen Nekku ei suostunut kaulurin kanssa liikkumaan. Kotiutuskrteereihin kuitenkin kuuluu, että koiran pitää itse kävellä ovesta ulos. No Nekku nostettiin matolle tuulikaapin oven eteen ja sekä tuulikaapin ovi että ulko-ovi avattiin. Kun koira näki ulkomaailman, niin se raahautui viimeisillä voimillaan ulos ja lysähti samantien makaamaan asvaltille, mutta kotiutuskriteerit täyttyivät.

Koko illan Nekku oli ihan kanttu vei, yöllä se nousi seisomaan, mutta ei suostunut tötterö päässä ottamaan askeltakaan. Otin kaulurin pois ja samassa silmänräpäyksessä se oli nuolemassa haavaansa. Ei auttanut kun pistää kauluri takaisin ja pikkuneiti seisoi samoilla sijoilla sitten loppuyön. Pikkuisella ruiskulla juotin sitä, kun se ei muuten juonut ja nostin pari kertaa pihalle pissalle ilman että se suostui asioitaan tekemään.

Torstaina suljin sen päiväksi kodinhoitohuoneeseen, ettei Toffee pääse tekemään hoitotoimenpiteitä, ja siellä se oli ilmeisesti vähän liikkunut päivän aikana, kun ei maannut pedillään, vaan tuli suihkunurkkauksesta häntä heiluen. Tietenkin se törmäsi johonkin tuolin jalkaan kaulurillaan eikä suostunut taaskaan liikkumaan.... Sydäntä särkevää katsottavaa, mutta nuolijatyttönä se ei muuten jätä haavaa rauhaan. Perjantaina tuo ei enää estänyt haavan nuolemista, jollain konstilla Nekku oli saanut kaulurin pois ja haavasiteet oli päivän aikana poistettu. Onneksi haavalla on sulavat ompeleet ihossa, joten se näytti ihan siistiltä eikä toistaiseksi mitään infektion merkkejä ole näkynyt. Suihkutin tietenkin ja desinfioin haavan ja laitoin uuden haavasiteen.

Olen ollut Nekusta tosi huolissani, parantuminen ei lähtenyt niin hienosti käyntiin kuin toivoin. Pari ensimmäistä leikkausen jälkeistä päivää Nekkua piti juottaa ruiskulla, 2-3 desiä vettä päivässä. Syömisen kanssa sama juttu. Se pissasi ensimmäisen kerran sairaalasta tulon jälkeen vasta puolentoista vuorokauden kuluttua. En tiedä kuinka kipeä tytteli on, kipulääkettä olen antanut toistaiseksi säännöllisesti. Kuitenkin kamala kauluri lienee suurin syyllinen vaisuuteen. Sain Sievisen Jaanalta hienon vinkin, lapsen unipuku ja siihen hännälle reikä. En kuitenkaan löytänyt sellaista, mutta töistä sain putkisidosta, johon tein tassuille reiät. Nyt häntä heiluu, liikkuminen on mahdollista. Kohta lienee se vaihe edessä, että tulee vaikeuksia pitää neiti aloillaan, luvassa kun on vain remmilenkkejä kahden seuraavan viikon aikana. Näin ainakin toivon.

Agilityrintamalta ei mitään uutta

Otsikko sen kaiken jo kertoikin, mutta yritetään vähän runsassanaisemminkin pohtia kulunutta agilitykuukautta.

Treenit Turussa meidän osalta päättyi jo huhtikuun lopussa. Joka kerta siellä sai jonkun ahaa-elämyksen, valitettavasti muutamat niistä kyllä masensi. Olen ollut Nekun kontakteihin tosi tyytyväinen, kunnon on-offit ja vapautuskäskyllä vasta pois. Niinpä, ei tässäkään asiassa ole minkäänlaiseen itsetyytyväisyyteen sijaa.

Teimme kivaa rataa, joka alkoi kahdella hypyllä, ihmisnuolella vedettiin koira mukaan toisen esteen takaa. 90 asteen kulmassa takaakiertohyppy, jolta haltuunotto (A houkutuksena) ja lähetys J-mutkaputkeen. Siinä sai laittaa töppöstä toisen eteen, että ehti putken toiseen päähän ohjaamaan 180 asteen käännöksen kepeille joko persjätöllä ja ensimmäisestä välistä vedolla tai syli- tai poispäinkäännöllä. Meikäläisen salamannopeudella ja gepardinketteryydellä oli pakko turvautua poispäinkääntöön ja hienosti se onnistui, vaatihan se muistaakseni muutaman toiston. Kepeiltä 90 asteen kulmassa oli A ja vähäinenkin oma ennakointini A:lle veti Nekun toiseksi viimeisestä keppivälistä... Pitää muistaa "ohjata" se viimeinenkin keppiväli!

Ajattelin A:n sujuvan kuin leikkiä vaan, mutta ei. Hienosti Nekku esteen yli ja kontaktille ja meinasin mairea hymy huulilla jatkaa rataa, kun Jaakko tylysti keskeytti. "Älä jatka, se ei osaa kontaktia", mitäh, mitäh????? Hiukka hymy hyytyi. Miten niin ei osaa, sehän teki sen niin nätisti ja tuli pois vasta luvalla? "Niin, mutta kaikki on kiinni sun liikkeestä", miten niin? Todellakin mun liike pysähtyy, kun Nekku tulee kontaktille ja liike jatkuu samalla, kun vapautan sen, vähintäänkin heilutan kättä!!!!! Kokeiltiin sitä, että pysähdyn, kun Nekku on A:n harjalla, sinnehän se jäi keikkumaan, eikä liikahtanutkaan ennenkuin minä liikuin. Sitten juoksin esteen ohi enkä lainkaan pysähtynyt, ei muuten pysähtynyt Nekkukaan. Kokeiltiin vielä sekin, että pysähdyn ja jatkan juoksua enkä sano mitään, Nekku pysähtyi nätisti kontaktille ja sieltä eteenpäin mun mukana.... ARGGHH! Ei voi olla totta. Onneksi Jaakko sanoi tuosta, nyt osaan treenata kontakteja ja varoa noita sudenkuoppia, joihin olin taas niin komeasti kompastunut. Tehtiin siinä vielä parin hypyn sarja, jonka loppuun persjättö ja takaakiertohyppy, ne meni onneksi tosi hyvin.

Viimeisellä kerralla sain rankkaa palautetta taas kerran palkkauksesta. Palkkaan kuulemma kyllä ruhtinaallisesti, mutta ajoitus on tässäkin pielessä. Jopa siinä määrin, että Jaakko sanoi ottavansa mut esimerkiksi miten koiraa ei saa palkata, jos hän joskus tekisi videon koiran palkkauksesta. Pitäisi palkata koiraa hyvästä yrityksestä eikä jättää oman virheen takia koira palkkaamatta. Erityisesti mun pitäisi muistaa tuo, sillä Nekku on tavattoman nopea ja olen ohjauksessa koko ajan myöhässä. Nekku ei jaksa toistoja, jos niistä ei tule palkkaa, ja tunnustan oman virheeni jälkeen unohtavani palkata koiraa, otetaan vaan uusiksi, tästä yritän kovasti päästä eroon.

Rata alkoi kolmen hypyn sarjalla, kaikki hypyt olivat erisuuntaan vinoja ja viimeiseen takaakierto. Koira otettiin vastaan kolmannelta hypyltä ja pyöräytettiin ympäri, lähetys u-putkeen. Putken jälkeen tuli kaksi hyppyä aika pitkillä väleillä ja ensimmäinen hyppy oli suoraan koiran linjassa sen tultua ulos putkesta, seuraava hyppy oli esteen leveyden verran sivussa linjasta ja se piti kiertää takaa. Siispä lähetys putkelle ja tuhatta ja sataa ottamaan putkesta ulostulevaa koiraa vastaan hypyn jälkeen koko ajan eteenpäin juosten tekemään pakkovalssia. Se onnistui kerralla ja saimme kehuja erinomaisesti ajoitetusta ja suoritetusta pakkovalssikuviosta.

Pakkovalssin jälkeen tuli hyppy, joka tavallaan väkisin jäi koiran juoksulinjan ja minun juoksulinjani väliin. Nekun piti oikeastaan hypätä hyppy lähes nollakulmasta, koira piti ohjauksellisesti vetää hypylle vain vastakkaisella kädellä, ei onnistunut, puolivalssilla onnistuu, mutta sitten olisin ollut jatkossa niin myöhässä, ettei se tullut kysymykseen. Seuraavaksi taas poispäinkääntö hypylle ja pesrjättö seuraavalle hypylle. Poispäinkäännöstäkin kehuttiin. Kai me jotain sentään osataan, kun Jaakko kysyi, koska meinaan ilmoittaa Nekun ensimmäisiin kisoihin! En kyllä lainkaan osannut tuollaista kommenttia odottaa.

Erilaisten yhteensattumien vuoksi olemme päässeet Nekun kanssa aloittamaan Ojangon ohjatut KITÄH-treenit vasta tuokokuun puolivälissä. Kyllä jännitti mennä sinne. Vieläpä kaiken lisäksi selvisi, että Nekun elämän suurin rakkaus irlanninterrieri Solo treenaa viereisellä kentällä samaan aikaan. Nekku istui kiltisti ensimmäisen esteen takana, toinen este tehtiin takaakiertona pyörittämällä. Nekku kurkki viereiselle kentälle, muttei lähtenyt. Ensimmäinen este, toisen kierto, hyppy ja samalla Nekku huomaa Solon naapurissa eikä siinä ehtinyt sanoa kissaa, kun koira oli Solon kimpussa. Sieltä se häädettiin eikä se yllättäen lähtenyt tekemään tutustumiskierrosta koko laajalle Ojangon alueelle, vaan tuli takaisin meidän kentälle, jossa se kävi sen verran moikkaamassa kouluttajaamme Annea, että jäi kiinni. Lopetin treenaamisen ja vein sen yksikseen kauimmaisen aidan nurkkaan ja jätin sen hetkeksi sinne, päivä oli niin kuuma, etten voinut sitä autoon viedä.

Uusi yritys. Nyt se ei edes lähdössä pysynyt, sillä Solo oli lähellä aidan vieressä kiinni, joten Nekkuhan lähti kuin ammuttuna kaveria moikkaamaan ja samalla se yritti moikata paria muutakin koiraa. Onneksi Marja-Liisa oli heti hommassa mukana ja hääti Nekun pois, se teki mutkan meidän kentällä ja yritti palata Solon luo, mutta Marja-Liisa toimi loistavana mörkönä. Nekku palasi kiltisti mamman luo ja teki todella nätisti töitä. Tosin virheitä tuli valtavasti, mutta teimme niitä yhdessä! Solo on the ultimate haaste, joten lupasin, että sinä päivänä kun Nekku tekee mun kanssa rataa eikä häiriinny toisella puolella suorittavasta Solosta, niin silloin mä ilmoitan meidät ekoihin kisoihin! Saa nähdä, onnistuuko tuo koskaan.

Toffeen kanssa ollaan käyty jo useammassa JFF-treenissä. Ryhmä on aikalailla muuttunut viime kesäisestä, mutta meininki on leppoisa edelleen. Toivottavasti tulee yhtä hauskaa ja haasteellistakin. Viimeksi ainakin oli, sillä takaaleikkaukset on meille haaste, jos olen ajoissa, kääntyy Toffee tavallaan jo ennen estettä kieltäen esteen, jos taas olen myöhässä, Toffee tekee hypyn jälkeen pyörähdyksen. Kepeillä tuo ohjaus saa aikaan sen, että koira tulee kepeiltä pois. Nyt sitä on muutamalla kertalla treenattu ja takaaleikkaus alkaa kepeillä toimia!

Tempputilanne

Toffee tarjoaa nykyisin jatkuvasti kuperkeikkaa... Ei siinä mennyt kuin kahdeksan vuotta tempun oppimiseen, mutta sitkeys palkittiin. Nekku tarvitsee kuperkeikkaamiseen vielä hieman käsiapua (koira makaa maassa ja teen kädellä ympyrän sen yläpuolella), mutta kaiketi kuperkeikka on lisättävissä molempien tyttöjen hallittujen temppujen luetteloon! Täytyy yrittää ottaa tytöistä video ja laittaa se tänne todisteeksi.

Ryömimisen Nekku oppi kerrasta eikä siinä ollut erityistä haastetta. Sen sijaan Toffeelta tämäkin temppu vaatii paljon enemmän. Kyllä se ryömii, mutta pyrkii koko ajan ylös seisomaan. Treenit siltä osin jatkuvat.

Toukokuun tempuksi valitsinkin jotain sellaista, jonka Toffee jo osaa. Peruuttaminen. Nekkunen ei sitä oikeastaan vielä käsitä, mutta jatkamme harjoituksia.

Samalla näihin treenihetkiin on lisätty tottelevaisuuskoulutusta. Seuraamista, paikalla oloa, luoksetuloa, liikkeestä maahan ja seisomaan jäämistä kovasti yritetään harjoitella. Joka päivä muutama minuutti molempien kanssa. Tekee hyvää Toffeellekin, joka kyllä ne osaa, muttei millään viitsisi, kun mamma ei pitkään aikaan ole mitään tällaista vaatinut. No, nyt se vaatii. Ja kyllähän Toffeliini innokkaasti tekee, kunhan palkka on oikea.

Ruokakippo on ollut selvästi paras motivaattori. Siinä on vielä sekin plussapuoli, että kun treenataan Toffeen kanssa ensin ja sitten koira jää ruokakipolleen syömään, niin saa rauhassa treenata Nekun kanssa. Aiemmin näitä treenihetkiä varjosti kahden koiran ongelma, molemmat yrittävät suorittaa tai sitten ei. Enkä ole raaskinut panna toista toiseen huoneeseen oven taakse, varsinkin kun Toffee pitää laumasta erottamista suurena rangaistuksena. Tiedän, tiedän, sehän on vaan muutama minuutti ja koiria pitää kouluttaa. Yritetään!

Nekku juttelee unissaan

Hellejakso on päättynyt ja istumme sisällä, tosin ovi terassille on auki. Sohvalla makoilee vieressäni Nekkunen, joka on ihan helteen ja metsälenkkien uuvuttama.

En ole aivan varma siitä, oliko Nekun uimakoulu hyvä juttu. Koirahan innostui uimisesta lelun perässä kovasti. Kävimme Koirakylpylässä seitsemän tai kahdeksan kertaa. Viimeisellä kerralla Nekkua ei meinannut saada altaalta pois lainkaan. Uinti on edelleen hosumista ennen kuin se saa lelun suuhunsa eikä koira oma-aloitteisesti lähde uimaan, vaan lelulla se pitää houkutella. Se vaihtoehto, että antaisi kaverille lelun suuhun ja sitten vetäisi sen veteen, ei toimi, sillä Nekku kääntyy silloin välittömasti ympäri takaisin rampille.

Meillä on Laajalahdessa kodin vieressä sellainen rämettynyt, vetinen metsikkö. Metsikön toisella laidalla kulkee ulkoilureitti moottoritien varressa. Ulkoilutie vie myös metsikössä olevan pikkuisen rämelammen ohi. Siinä pesii sorsapari. Tyynesti ja ylväästi ne uivat, vaikka tuo lätäkkö ei varmaan ole maksimipituudeltaan kuin kymmenen metriä, jos sitäkään. Näin keväällä se varmaan on isompi. Nekku on nyt keksinyt nuo linnut ja sen, että se osaa uida, jos ei jalat lätäkössä ota pohjaan. Linnut poistuvat varsin vilkaasti paikalta eikä Nekku niitä ole päässyt oikeasti hätyyttämään.

Tai ehkäpä kyseessä on kauneudenhoito, sillä suokylvythän tunnetusti tekevät hyvää! Nekku ei voi käsitää, miksi se pääsee joka päivä suihkuun lenkin jälkeen. Eihän koiria tietenkään saa pitää vapaana, mutta joskus ne ovat... Ollaanhan melkein meidän aidatulla takapihalla!

Tuo ulkoilureitti on kyllä aivan loistava. Metsikkö on osittain tosi jyrkässä rinteessä ja Nekku harrastaa ylösalas juoksuja, kunnon spurtteja ympäriinsä. Loistavaa kuntoilua sekä lihasvoima- ja ketteryystreeniä. Kummasti se ehtii kuitenkin seurata meitä Toffeen kanssa, sillä Nekku on viivana vieressä, mikäli aion Toffeelle keppiä heittää! Välillä sentään Toffeekin intoutuu Nekun kanssa mäkeä ylös juoksemaan, mutta pääsääntöisesti se liikkuu minun tahtiini. Metsä on täynnä erilaisia polkuja ja reittivaihtoehtoja vaikka kuinka paljon. Muutkin koiran ulkoiluttajat ovat sen löytäneet, niinpä leikkikaveri väijyy jonkun mutkan takana lähes joka kerta.

Toffee kuorsaa, tosin nyt se on ehkä vähän kevyempää kuorsausta kuin viime hellepäivinä. Sään viilenemisen lisäksi asiaan vaikuttanee se, että Toffeelle on keritty kesälook. Se näyttää ehkä enemmän snautserilta kuin vehnäterrieriltä, mutta turkki on niin paljon helppohoitoisempi näin.

Helatorstaina Toffeelle koitti kissanpäivät, sillä se pääsi ilman Nekkua mökille. Tosin siellä odotti Emma-koira ja olivathan tytöt ottaneet yhteen lauantaina. Olisikohan riita tullut jostain kepistä, mene ja tiedä, mutta Toffeella oli yhteenoton seurauksena taas hampaan jäljet kaulassa ja hartiassa sekä korvassa. Ihmislauma tietenkin oli säikähtänyt tästä valtavasti ja koirulit, jotka heti yhteenoton jälkeen olivat taas niin kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, erotettiin toisistaan loppupäiväksi.

Helle saaressa sai Toffeen heittämään talviturkin jo heti torstaina. Vaikka punkkikarkoitteet oli laitettu jo ennen vappua, ei se enää riittänyt torjumaan niitä kokonaan. Toffee nukkui yönsä siskoni kanssa pikkumökissä ja kuulemma siskon tyynyltä oli yksi yö löytynyt ikävä, elävä vieras. Kolmen viikon välein nuo karkoitteet on laitettava, muuten teho ei ensinkään ole riittävä. Karkoitteista huolimatta jokailtainen punkkisyyni on tehtävä, ihmisillekin.

Nekun kanssa ei saareen lähdetty, sillä koiran antura oli taas rikki. Saaressa anturan suojaaminen on toivotonta, mikään tossu tai sukka ei siinä vauhdissa mukana pysy, lisäksi tytteli ainakin kahlailee meressä jatkuvasti. Suurin ongelmahan on se, että Nekku nuolee niin antaumuksella sitä loukkaamaansa jalkaa, välillä se on päässyt nuolemaan anturansa ihan vereslihalle. Nyt puhdistettiin desinfektioaineella ja laitettiin tassusalvaa pari kertaa päivässä, kolmen päivän ajan tossu oli yötä päivää jalassa ja vaiva meni sillä onneksi ohi.

Anturavaivahan on ollut aina merkki juoksuajan lähestymisestä. Niin kuin on mainittu juoksunsa Nekku on alkanut aiemmin lähes tunnin tarkkuudella. Huomenna on 29 viikkoa täynnä...

Koira nukkuu sikeästi. Ensin sen nenä alkoi nuuhkia, sitten se ilovikisi. Unimaailmassa täytyi tapahtua jotain tosi ihanaa, sillä Nekkunen alkoi liikutella tassujaan kuin innosta hyppien ja juosten, välillä pieniä haukahduksia päästäen. Sitten lyhyt matala murahdus. Hetken hiljaisuus, muutama uniloikka, tuhinaa ja pari pikkuhaukahduksen tapaista. Samassa Nekku avaa silmänsä, venyttelee ja haukottelee. Katsoo minua silmiin hetken, ihan kuin se olisi halunnut kertoa, millaista ihanaa unta se juuri oli nähnyt. Silmät lurpsahtavat taas kiinni ja tytteli huokaisten palaa unten maille. Enhän minä siitä mitään kuitenkaan olisi ymmärtänyt.

Korotetut panokset

Niin se vaan on, että pikkuiset vehnäneidit osaavat arvottaa asioita. Viimeksi huokailin kuperkeikkaopintojen kanssa. Toffee ei namien avulla viitsinyt kieriä, mutta panoksia nostamalla Toffeekin kiinnostuu kierimisestä. Tytöthän joutuvat aina tekemään jotakin aterioittensa eteen, nyt se sitten on tuo kuperkeikka. Ensimmäisen kerran, kun tuota vaadin, molemmat tytöt olivat kovin hämmentyneitä. Namin kanssa yritin vetää Toffeeta makuulle ja sitten kierimään, mutta koira ei millään malttanut keskittyä siihen, mitä minä pyysin, vaan tarjosi vuorotellen istumista, makaamista, sivulle tuloa ja välillä karkasi keittiöön tarkistamaan joko tällä irtoaa ruokakippo. No ei tippunut, ei. Lopulta Toffeekin malttoi keskittyä ja kierähti käden avulla ympäri ja syömään. Seuraavalla kerralla meni jo helpommin. Nyt ollaan muutaman päivän ajan tehty kuperkeikkaa ruokapalkalla, joka kerta on tapahtunut edistymistä. Eiköhän näin korkeilla panoksilla kuperkeikka voida kohta nostaa osattujen temppujen sarjaan!

Agilityn ulkotreenikausi kierähti sekin käyntiin. Ojanko oli kovasta talvesta ja hurjasta lumimäärästä huolimatta uskomattoman hyvässä kunnossa. Tehtiin molempien kanssa ensin lyhyttä radanpätkää. Kokeilin muun muassa putkijarrutusta. Ei olla sitä aiemmin tehtykään. Hienosti tytöt osasivat homman, ohjaajan liikkeestä tai liikkumattomuudestahan siinä on kyse, mutta kuitenkin.

Jatkettiin hyppytreenausta. Toffeen ongelma on etäisyyden arviointi ja venyminen. Nekku taas ei oikein osaa koota itseään. Perussarjassa Nekku tahtoo hypätä kaksi viimeistä hyppyä yhdellä loikalla. Ongelmaan sai avun pistämällä targetin viimeisen esteen etupuolelle. Kertaalleen tuo huomion kiinnitys viimeiseen väliin vaadittiin, mutta sitten sarjat olivatkin Nekulle helppoja.

Toisena tehtiin viiden hypyn sarjaa, joka muuten on kuin perussarja, mutta jossa parittomissa hypyissä ei ole lainkaan korkeutta (laukkaohjurit) ja parilliset hypyt 30 cm korkeudella, lähtö ilman vauhtia ja tarkoitus hypätä joka väliin yhdellä laukalla. Tätä ei olla Toffeen kanssa tehtykään pitkään pitkään aikaan. Koira koki sen kovasti haastavaksi, sillä se otti ennen 4. hyppyä ylimääräisen laukka-askeleen, estekorkeuden laskeminen auttoi. Nekullekaan tuon sarjan suorittaminen ensimmäistä kertaa ei onnistunut. Se hyppäsi taas kaksi viimeistä hyppyä yhdellä loikalla ja kaiken lisäksi onnistui tiputtamaan molemmat rimat. Toisella yrityksellä se selvästi mietti kovasti, miten tuosta hyppyhässäkästä voisi selvitä. Niinpä se hidasti, teki kunnon painonsiirron ja kauniin kaaren hyppyynsä! Näköjään noille hyppytreeneille on todellakin tarvetta.

Uimaharjotukset jatkuivat nekin viikolla. Vaikka Nekku on edelleen epävarma ja veteen meno jännittää, niin silti into on valtava eikä se olisi malttanut lopettaa uimista ollenkaan. Yritetään saada toistoilla tyttelille lisää itsevarmuutta.

Riittävät panokset löytyi takapihaltakin, kun olimme haravoimassa lehtiä. Naapurin männystä laskeutui aidan päälle orava. Vehnäterrierit eivät moista vierasta sulata (enkä minäkään, kun se ei jätä juhannusruusun nuppuja rauhaan, vaan katkaisee ison osan vuosi toisensa jälkeen). Toffee tyytyi haukahtamaan muutaman kerran takatassuillaan seisten. Nekku sen sijaan säntäsi aidalle, tässä vaiheessa kurre oli jo ymmärtänyt poistua takaisin mäntyyn, mutta Nekku löysi aidan alta sellaisen kolmionmallisen aukon (max 20 cm/15cm),siitä läpi naapurin puolelle ja männyn alle hyppimään. Oravan hävittyä näköpiiristä koira aikoi tulla samaa tietä takaisin, mutta olikin sitä mieltä, että aukko aidassa oli aivan liian pieni... Niinpä se salamana kiersi taloyhtiömme toisen paritalon, onneksi metsän eikä tien kautta, ja juoksi etupihan ovelle odottamaan, ainakin se tuntee oman kotiovensa ;).

Kotona taas

Kiinan matkani on ohi ja sakki on palannut kotiin. Loppujen lopuksi karkkikoirien ei tarvinnutkaan viettää pääsiästä koirahoitolassa, sillä toinen sisaristani ei päässytkään lähtemään matkaan. Hän otti ystävällisesti koirulit hoitoon. Eipä arvattu vielä silloin, että matkan aikana ovat koko kevään pahimmat kurakelit ja oikeat vehniksien pesuviikot. Onneksi kurahaalarit vähän auttaa asiassa, mutta kolmen koiran pukeminen ja peseminen vähintään kolme kertaa päivässä on kova urakka. Kaikesta muusta puhumattakaan. Kiitos Hannalle ahkeroinnista ja tyttöjen hyvästä huolenpidosta!

Kuukauden temppuhan oli viime kuussa se kierimisen opettaminen. Nimesin sen kuperkeikaksi, koska ajattelin, ettei tuolle kuperkeikka-sanalle tule muuta käyttöä. Tosin Nekku teki ihan oikeankin kuperkeikan tässä taannoin. Olimme olleet Sporttikoirahallilla treenaamassa ja lähdimme jäähdyttelylenkille hallin taakse metsään. Siellä on heti tosi jyrkkä rinne ja silloin vielä paljon lunta. Molemmat tytöt juoksivat vapaina ylös alas mäkeä. Toffee kieriskeli lumessa ja välillä auraili ja teki lumienkeleitä. Nekkukin on löytänyt lumessa kieriskelyn ihanuuden. Se painoi päänsä rinteessä lumihankeen ja kuinka ollakaan kierähti toisen hartiansa ja päänsä yli ihan oikean kuperkeikan. Se oli kovin hassunnäköistä ja koirakin näytti ihan hämmentyneeltä sieltä ylös kömpiessään!

Niin, se kuukauden temppu. En voi rehellisyyden nimissä sanoa, että kumpikaan koirista edelleenkään osaisi kierimistä. Nekku menee jo kohtuullisesti, mutta Toffee pääsääntöisesti ei edelleenkään suostu sitä edes namista käsiohjauksella tekemään. Että treenattavaa jäi, mutta otamme kuitenkin seuraavan tempun mukaan. Toivottavasti sen opettaminen sujuu kuukaudessa. Ryömiminen on homman nimi.

Nekku on jatkanut uimakoulua. Olimme taas Hyvinkäällä perjantaina. Ihan innoissaan molemmat koirat. Toffee meni kuin vanha tekijä, sille ei enää liivejä laitettu eikä sitä muúta kuin ohjattiin ensimmäiselle rampille ja sinne se koira painoi uimaan. Se ui lähes koko puolituntisen vuoron ajan, suureksi osaksi tennispallo suussaan. Nekkukin vikisi innosta, mutta ei meinannut uskaltaa uimaan. Olin tarttumassa sen pelastusliivin kahvaan aikomuksenani vetää Nekku veteen, kun se päätti hypätä uimaan lelun perässä. Edelleen se hosuu ja räiskii, mutta kun se saa lelun suuhunsa, tekniikka löytyy rauhoittumisen myötä. Näitäkin harjoituksia jatketaan.

Koskapa oma rytmini on vielä kiinalaisessa ajassa, olemme aamulenkkeilleet tosi aikaisin ja koirat ovat olleet näillä lenkeillä koko ajan vapaina. Ainakin tähän aamuun saakka, sillä Nekku löysi jostain kovan leivänkannikan, varmaan lähes neljäsosa sekaleivästä. Se aarre suussa tyttö juoksenteli ympäriinsä eikä tiputtanut eikä jättänyt sitä sitten millään. Eikä tietenkään antanut ottaa itseään kiinni, tuo aarre voitti jopa namit, yleensä saan sen nameilla luo ja kiinni ja otettua nuo aarteet siltä pois.

Nekku seurasi minua ja Toffeeta noin sadan metrin päässä, kunnes se yhtäkkiä hävisi. En nähnyt sitä missään eikä se tullut kutsusta. Olin varma, että nyt se on lähtenyt jonkun jäniksen perään ja jäänyt auton alle. Eikä minulla tietenkään ollut edes kännykkää mukana, Nekun kaulapannassa on puhelinnumero ja onhan sillä tunnistussirukin. Tulimme Toffeen kanssa kotiin hakemaan puhelinta. Siellä Nekkunen seisoi häntä vimmatusti heiluen aarre suussaan oven takana. Koskapa sitä leivän palaa ei sisään saanut tuoda, teki pikkulikka muutaman spurttikierroksen vielä pihapiirissä, mutta halusi kuitenkin sisään ja luovutti loppujen lopuksi varsin kiltisti aarteensa oven suussa.

Tänään olisi vielä tarkoitus illalla korkata agilityssä ulkotreenikausi. On sitä jo odotettukin. Matkustaminen on mukavaa, mutta kyllä kotona on vielä parempaa!

Vesipeto ja uimakoululainen

Tänään käytiin sitten vihdoin viimein testaamassa Hyvinkään Koirakylpylä. Mahtava paikka. Olin suunnitellut Toffeen viemistä sinne jo pitkään, mutta Nekun takia en ole viitsinyt. Toffeehan rakastaa vesileikkejä, uimista ja kapulanhakemista. Nekku sen sijaan on toistaiseksi tyytynyt kahlailuun ja rannalla räksyttämiseen. Nyt luin kylpylän kotisivuilta, että koirille voi varata kouluttajan ja uimaopetusta on mahdollista saada.

Heti kun saavuttiin kylpylään ja allashuoneeseen, tuntui että Toffee tietää tasan tarkkaan, mistä hommassa on kyse. Meitä vastassa oli Vuorelan Lotta, joka muisti meidät agilitystä ja erityisesti Toffeen loukkaantumisesta. Itselleni ei ollut jäänyt mieleen, että Lotta oli silloin Riihimäen hallilla paikalla, kun onnettomuus sattui. Lotta kyseli kovasti Toffeen kuntoutumisesta ja kertoi käyttäneensä luennoissaan Toffeen loukkaantumista esimerkkinä. Toffee on siis tietämättään tähti!

Koirat suihkutettiin ensin ja molemmille laitettiin uimaliivit päälle. Veneillessä tytöt ovat tottuneet jo pelastusliivien käyttöön, joten niiden pitäminen ei ollut mikään juttu. Altaan kolmessa kulmassa on rampit, joita pitkin koirien on mahdollista helposti mennä altaaseen ja nousta sieltä pois. Ensin opetettiin Toffeelle ramppien käyttö. Lotta meni märkäpuku päällä altaaseen Toffeen kanssa eikä koiralle tuon ensimäisen altaaseen menon jälkeen rampit tuottaneet minkälaista päänvaivaa. Minun oli määrä altaan reunalta kannustaa ja ohjata koira altaan toisessa päässä rampille. Saman tien tytölle aloitettiin pallon heitto ja siellä se pallon kanssa polski. Polskiminen on väärä sana ja pitäisi jättää Nekun uimisen kuvaamiseen. Toffee siis ui sulavasti pallo suussa, välillä se käväisi altaan reunalla, mutta palasi taas uimaan, pallo edelleen suussa. Välillä se antoi pallon heitettäväksi. Toffeliini todellakin nautti täysin siemauksin.

Nekun annettiin ensin katsoa Toffeen uimista ja palloa hakua. Sitten koira ohjattiin rampille. Lotta otti kahvasta kiinni ja veti koiran veden varaan. Nekku harasi kaikilla tassuillaan vastaan, mutta alkoi urheasti polskia, piti päätään koko joutsenkaulansa pituudella veden yläpuolella ja pystyasennossa läiski etutassuillaan henkensä edestä vettä. Lotta nauroi Nekun hännälle, joka vispasi vimmatusti, koira yritti pitää tasapainoaan sillä ja vispaahan se aina muutenkin. Lotta piti koirasta kiinni ja ohjasi altaan toiseen päähän. Ja uudestaan, ja vielä kerran, nyt Lotta ei enää pitänyt Nekusta kiinni, kun se ui, ainoastaan rampilta se edelleen vedettiin veteen. Toffee ui välillä Nekun edellä, en tiedä, halusiko se tarkistaa, että pikkuinen oli turvassa vai halusiko se kannustaa Nekkua, että tämähän on helppoa ja hauskaa.

Seuraavaksi otettiin mukaan narulelu. Lelu heitettiin muutaman metrin päähän Nekun eteen, koiruli yritti venyttää itsensä niin pitkäksi kuin mahdollista, muttei saanut lelua ilman uintia. Jälleen pikkuveto kahvasta, jotta koira joutui veden varaan. Heti, kun se sai lelun suuhunsa, Nekun uinti rauhottui ja se löysi hienosti uintitekniikan. Pää pintaa myöden, äänetöntä liikettä takatassuja hienosti käyttäen häntä vartalon jatkeena. Ja taas tytön vauhtia ihailtiin. No kun se takapään moottori saatiin mukaan... Muutaman kerran edestakaisin, aina se kohta, missä piti heittäytyä veden varaan ja alkaa uida, jänskätti koiraa niin paljon, että auttaa piti. Itsevarmuus kuitenkin kehittyi niin paljon, että pari viimeistä siivua koira itse suorastaan hyppäsi rampilta veteen lelun perässä! Uskomatonta.

Vuoron lopussa terrieritytöt näyttivät Lotalle vielä mallia, miten "sidostesukka kestää" -tyyppisesti voi allasta kiertää. Samppoo- ja hoitoainepesut altaasta noustua ja kunnollinen kuivaus ennen kotiin lähtöä. Fleecehaalarit vielä niskaan, ettei autossa tullut vilu. Moottoritiellä tyytyväinen kuorsaus säesti matkantekoa. Seuraava aika varattiin jo!

Tämä treeniviikko

Nekku on onneksi tervehtynyt. Virtaa taas riittäisi. Nyt sitten minun flunssani on taas pitänyt lenkkeilyt minimissään. Voiko ihminen saada flunssatartunnan koiraltaan?

Meillä oli kuitenkin tiistaina tämän hallikauden Toffeen viimeiset ohjatut treenit. En siis malttanut jättää niitä väliin, vaikka ääni muistutti lähinnä varista ja kurkku hiekkapaperia. Ajattelin, etten itse juokse, vaan tehdään vaan joku lyhyt juttu, missä voin olla paikoillani. Anne oli tehnyt meille kuitenkin taas aivan valtavan hauskan radan, jota muuten suunnitteli johonkin kisaan kolmosluokan radan osaksi, ja pakkohan sitä oli kokeilla.

Henki meinasi loppua eikä viimeisille esteille tahtonut ehtiä millään Toffeen mukaan, onneksi koira irtoaa ja lukee esteitä niitä älyttömän hyvin. Tosin putki puomin ylösmenon ympärillä aiheutti päänvaivaa. Suoraan tuon edessä oli hyppy, hypyltä putkeen, takaisin hypylle ja jaakotuksella puomille. Putkeenhan se Toffee meni, ja vielä uudestaan ja uudestaan, muutaman ympyrän jälkeen se malttoi kuunnella sen verran, että päästiin puomikin suorittamaan. Uusintakierroksella juoksin puomin suuntaisesti enkä jäänyt putken kohdalle odottelemaan ja tuo liikkeeni veti Toffeen heti oikein puomille putken ohi. Pitäisi vaan luottaa ohjauksen ja liikkeen voimaan eikä jäädä varmistelemaan.

Seuraavaksi treenataankin Toffeen kanssa ohjatusti vasta, kun päästään Ojankoon. Valitettavasti Viitasen Anne ei enää kouluta justforfun-ryhmää, onneksi toinen viime kesäisistä kouluttajista Laurénin Markku jatkaa meidän kanssa. Kiitos Anne tosi mukavista treeneistä, radat ovat olleet haastavia, mutta jff-asenteella, meillä oli Toffeen kanssa aivan älyttömän hauskaa.

Raila ja Leya olivat mukana torstaitreeneissä. Toffee ja Leya harjoittelivat vuoron perään. Mikä sopi näille innokkaille koirille. Raila oli Tehis-treeneissä saanut kotiläksyksi niistojen treenaamisen, niinpä hän olikin suunnitellut sellaisen harjoituksen. Temppu ei sinänsä ole meille Toffeen kanssa mikään ongelma, varsinkin, kun olen tuota niistämistä kovasti tällä viikolla treenannut ;). Vitsi, vitsi. Agilityssä niisto on uusi juttu, mutta sen Toffee äkkäsi heti, hyppy nuollen siivekettä. Muuten kuulemma ohjaan Toffeeta heittämällä ja kovin lepsusti, mikä varmasti pitää paikkansa ja onhan se väärin koirulia kohtaan. Lisäksi tuo paha tapa tarttuu herkästi Nekun ohjaukseen.

Kävihän se Nekkukin kokeilemassa, mutta kun ei pysynyt lainkaan lapasessa häiriön alla, niin neiti pantiin taas miettimään tekosiaan autoon. Kolmas kerta toden sanoi. Sitten taas maltettiin Leyasta huolimatta tehdä töitä. Keinun ja puomin kanssa on mennyt takapakkia, koira ei erota niitä toisistaan. Näin ainakin Sporttikoirahallilla, sillä muualla ei nyt ole keinua tehtykään, puomin se sen sijaan suorittaa muualla tutun vaihdikkaasti. Juvanmalmin hallilla Nekku menee puomin ensimmäisellä kerralla tosi varovasti ikään kuin odottaen koska keinu alkaa kallistua. Samoin keinulla himmaillaan. Muuten, kunhan alkuun päästiin, homma oli vauhdikasta ja innokasta. Rengas oli estesarjan viimeisenä, renkaan oikeaa suoritusta varmistettiin namikipolla. Kepeillä treenasin sivuirtoamista, hyvin tyttö pysyy pujottelussa loppuun asti ja kääntyy viimeistä keppiä nuollen irtoamiseni suuntaan, jes!

Treenien päätteeksi kävimme melkein tunnin jäähdyttelylenkillä Railan ja wiipottimien kanssa. Nekku ei taaskaan meinannut housuissaan pysyä, niin paljon ihania kavereita. Lopulta oli riittävästi pussailtu ja pääsimme sitä Nekun "7 kilometriä tunnissa" -vauhtia eteenpäin. Kevät on tullut. Karkkikoirat pääsivät pesulle lenkin jälkeen, kun molemmat olivat kainaloita myöten ravassa. Ihanaa! Kiitos Raila taas kerran treeniseurasta ja loistavista ajatuksista ja huomioista. Olette ihan ykköshäirikköjä, tervetuloa uudestaan.

Aivastelua

Nekku on ollut kipeänä. Sillä lienee ihan tavallinen flunssa. Keskiviikkona se alkoi aivastella ja on ollut kovin vaisu siitä lähtien. Raukka aivastelee niin, että koko pikkuinen koira hännän päätä myöten tärisee. Epäilin jo nenäpunkkiakin, mutta se ei lainkaan hingu, vaan ainoastaan pärskii eikä Toffeella onneksi ole mitään oireita. Kirsu oli ihan kuiva ja kovin lämmin perjantaina, epäilin tytöllä kuumetta ja annoin neljänneksen Rimadyl-tabletista. Koska varsin pian Nekku virkistyi ja kirsukin viileni, varmaankin sillä sitä kuumetta oli ollut. Onneksi Nekkunen on paranemaan päin, se on paljon virkeämpi eikä enää juurikaan aivastele.

Tiistaina olimme treenaamassa Kivistössä. Nekku radalle viimeisenä. Olimme radan reunalla tehneet seuraamista ja erilaisia temppuja namien avulla. Leikittiin vetoleikkiä, tuntui, että yhdessä tekeminen oli molemmista hauskaa, Nekku tapitti suoraan silmiin eikä häiriintynyt lainkaan hallissa liikkuvista koirista, vaan keskittyi minuun.

Menimme radalle. Nekku ensimmäisen esteen taakse istumaan. Tosi hienosti. Menin itse kakkosesteenä olleen renkaan viereen ja kutsusta Nekku kehiin. Renkaan se hyppäsi sivusta. Kun keskeytin homman ottaakseni renkaan uudestaan, niin silloin taas Kekun päässä naksahti, koira kunniakierroksille. Jossain vaiheessa se äkkäsi kepit radalla ja alkoi muina naisina pujottelemaan. Silloin sain sen kiinni. Koira autoon. Niin että yhden esteen treenit, ei voi kukaan väittää, että treenaisimme liian pitkiä pätkiä.

Keskiviikkona Turussa oli toinen ääni kellossa.... Rengas, hyppy suoraan, tiukka käännös puomille, valssin myötä hyppyhässäkkään, jossa takanaleikkaus, persjättö ja pakkovalssi, kääntö taas renkaalle, niisto hypylle, eteenlähetys, takaakierto hypyille ja valssi putkeen. Eihän me toki putkeen saatu noita 12 estettä tehtyä, lyhyempinä pätkinä ja niitä toistaen saatiin kuitenkin tosi paljon onnistuneita suorituksia. Pikkulikka osaa tehdä ja lukea noita juttuja tosi hienosti, ajoitukseni vaan on koko ajan sen verran pielessä, etten ehdi millään riittävän ajoissa kertomaan koiralle seuraavan esteen jälkeistä estettä, mutta kunhan saadaan vähän treenattua tuota hallittua irtoamista ja mä teen kovasti töitä ajoituksen ja liikkumisen suhteen, niin kukapa tietää...

Nekku oli ihan innoissaan ja teki tosi kuuliaisesti töitä. Olin ennen treenejä sanonut kouluttajalle, että saattaa jäädä kovin lyhyeksi tämäkin treeni. Kerroin tästä uudesta ryttyily-autoon-strategiasta, jota Jaakko piti ihan hyvänä kokeiluna, kommentti oli, että "sä oletkin ollut vähän liian pehmeä näitten terrieriesi kanssa". Ei mikään kohteliaisuus. Mutta tuntui edellisen päivän autokeikka tehneen tehtävänsä, näin jälkeenpäin mietin, toivottavasti se ei myös aiheuttanut tuota lenssua, sillä silloin oli tosi kylmä ilma, vaikkei se autossa kymmentä minuuttia pidempään ollutkaan. Seuraavana iltana sitten alkoi aivastelu.

Torstaina tehtiin Toffeen kanssa hyppytreeniä. Koira hyppää paremmin kuin koskaan, ponnistuksen ajoitus ja hypyn kaari on paljon parempi, no mini-medikorkeuksilla mennään. Mieli tekisi kokeilla enemmänkin, mutta ajatus uudesta loukkaantumisesta on niin kammottava, että moiset haaveet haudataan samantien, mutta kun sen kanssa kaikki on niin hirveän helppoa. Ehkä mennään taas epävirallisiin kisoihin mediluokkaan ulkopuolisena kokeilemaan, kohtahan Tehis- ja Ojanko-cupit on käsillä.

SYNTTÄRITYTTÖ

Nekku täyttää tänään 2 vuotta! Paljon onnea pikkuinen. Samalla Nekku (ja koko sen lauma) onnittelee siskojaan Iiristä, Janea ja Tildaa ja veljiään Rikiä ja Kamua synttäreiden johdosta.

Synttärikakku on vielä tekemättä, mutta samalla kakkupohjalla kuin Toffeelle mennään. Väliin tulee paistettua jauhelihaa, päälle vaniljavaahtoa ja maksamakkaraviipaleita. Toivottavasti maistuu.

Muuten on ollut varsin tavallinen perjantai. Luita ja vehnäpainia. Oikeastaan yksi erikoinen juttu on ollut. Nekku on eilisen autojäähyilyn ja yhteistyötreenien jäljiltä hakeutunut vähän väliä minun luokseni ja haastanut leikkimään, toisin kuin ennen. Voisiko se hiljalleen alkaa arvostaa mammaa muunakin kuin ruoka-automaattina?

Totuuksia

Olimme Railan kanssa tänään Juvanmalmilla treenaamassa. Raila teki Leyan kanssa erilaisia radanpätkiä ja kontaktitreenejä. Tuli ihan vanhat hyvät ajat mieleen, kun Raila rakensi rataa. Hänhän oli meidän kouluttaja ennen tuota loukkaantumista ja jäähdyttelemään siirtymistä. Toffee treenasi rataa, jossa piti irrota, mutta toisaalta oli tiukkoja haltuunottoja, kääntymisiä, kontakteja. Voi kyllä sen kanssa on mukavaa, yhteistyö sujuu ja koira on innokas. Kaipaan niitä yhteisiä kisa- ja tosissaan treenaamisen aikoja.

Nekku piti taas aivan älytöntä meteliä, kun Toffee oli radalla, mutta hiljeni hetken päästä täysin. Olin kovin iloinen hiljaisuudesta, kunnes selvisi, että tyttö oli unohtanut Toffeen ja hauskanpidon radalla Leyan tultua näköetäisyydelle. Nekku on kyllä sitkeä liehittelijä, kiltti whippettikin hermostui mokomaan intoilijaan. Pikkuärähdys ei lannistanut terrierityttöä, vaan kahta innokkaammin hetken päästä se teki tuttavuutta.

Olin jo aikaisemmin päättänyt, että Nekun ainoa tavoite tänään oli yhteistyö, kuulolla olo. Päätin, että jos se kekkuilee, vien sen samantien autoon miettimään. Nekku sai taas itsensä irti, kun menimme Vohvelin kanssa radalle. Autoon. Toffee jäi sisälle halliin, mutta istui ihmetellen oven suussa, kun tulin takaisin. Teimme lyhyen treenin Toffeen kanssa ja hain Nekun takaisin autosta. Oli Nekun vuoro treenata. Istutin sen ensimmäisen esteen taakse ja palkkasin paikalla olosta. Siirryin kakkos-kolmosesteen väliin, kun se bongasi Leyan kentän laidalla ja sinnehän se Kekku painui. Raila murahti tyttelille ja samaa tietä se singahti takaisin kentälle, olin jo hakenut pannan ja remmin ja eikun autoon.

Raila treenasi välillä Leyan kanssa ja sitten Toffee ja minä. Taas haettiin Nekku autosta. Hihnassa otin vähän seuraamista ja heti, kun mielenkiinto kääntyi Leyaan, tein kovasti töitä, että minä ja namit ja lelu olisi mielenkiintoisempia. Teimme pikkupuolella rengasta ja keppejä. Vaikka Raila ja Leya olivat varsin lähellä eikä kentän puoliskojen välillä ei ollut mitään aitaa, Nekku pysyi tekemässä kanssani töitä. Teimme vielä pienen radanpätkänkin ja siinä se pysyi mukana! Ja teki keinun radan viimeisenä esteenä ensimmäisen kerran ihan ilman mamman tukea. Uskomatonta. Nyt on periaatteessa kaikki esteet hanskassa, vielä tietty varmuutta ja säätöä, mutta...

Olin tosi iloinen ja yllättynyt Nekun yhteistyöhalusta. Jäähdyttelylenkillä Raila huomautti, että ohjaan helposti lepsusti ja kadotan kontaktin koiraan ja sitten Nekku, joka innostuu ja palkkautuu koirakavereista, tekee välittömästi omat ratkaisunsa ja singahtaa jonnekin. Heti, kun teen itse töitä, koira palkkaa minut tekemällä yhtä lailla töitä kanssani. Viisaita sanoja, jotka allekirjoitan täysin. Kiitos mukavasta treenistä, seurasta ja hyvistä huomioista. Pian taas uudestaan!

Kysymys edelleen vastausta vailla

Agilitystä tietenkin. Tiistaina treenikaverit olivat varsin lähellä lähtöaluetta. Houkutus oli Nekulle aivan liikaa, rallattelemaan tytteli lähti, mutta tuli samantien takaisin, en palkannut kierroksesta. Sen sijaan istutin lähtöön, kävin kentän puolella ja palasin palkkaamaan.

Kaksi hyppyä, A ja hyppy käytännössä suorassa linjassa, 180 asteen käännös, A:n alla olevaan j-putkeen. Tosi vauhdikasta menoa, kontakti kohdallaan ja minimaallinen käännös, jeee. Sitten herpaantuminen, en ohjannut kunnolla putkeen, vaan vedin Nekun A:lle. Kun muutaman yrityksen jälkeen lopulta uskoin, että pitää ottaa oikeasti muutama askel sinne putkeen päin, olin toisessa putken päässä auttamattomasti myöhässä. Lepsu poispäinkäännös, terrieripyörähdys ennen hyppyä, huono ohjaus seuraavalle hypylle, josta Nekku juoksi ohi, hyvä irtoaminen putkeen ja kepit radan lopuksi.

Toinen rataversio samoilla esteillä, alkuun ihmisnuoli. En ole tuota lainkaan tehnyt enkä totta puhuakseni vieläkään sitä oikein hahmota, niinpä haastetta oli kovasti. Nekku seuraa liikettä todella tarkasti, liikkumiseni veti sen esteen ohi, kun käsi ja ylävartalo ei pitänyt ohjausta yllä. Saimme sen kertaalleen onnistumaan, mutten kuvittelekaan, että pystyisin tuon toistamaan. Radan loppupuolella oli kaksi hyppyä 90 asteen kulmassa, sen sijaan että Nekku olisi lähtenyt kääntymään ja takaakiertoon, se bongasi seuraavaan treeniryhmään kuuluneita uusia kavereita ja käväisi niitä haistamassa. Kun leikkikaveria ei löytynyt, palasi se tekemään radan loppuun. Pohdimme kouluttaja-Susan kanssa keinoja saada Kekku hallintaan ja yhteistyöhön, ettei se pääsisi palkkautumaan noista karkuretkistään. Joitakin ideoita syntyikin, katsotaan mitä niistä kehittyy.

Keskiviikkona Jaakko kiitteli Nekun paikallaan pysymistä lähdössä, kyllähän sitä tosiaankin on yritetty treenata. Jatko olikin sitten hankalampaa. Ei tosin Nekun osalta. Tyttö oli kuulolla ja työskenteli nätisti, kesti jopa useampia toistoja. Ensin neljä hyppyä, niistoa, eteenlähetystä, vetoa ja puolivalssia, yllättäen se meni kerrasta oikein. Sitten u-putki, josta pituudelle. Pituuden jälkeen käännös ja pitkä vienti hypylle. Koiran ollessa putkessa piti edetä pituuden ohi ja kun koira oli lukinnut pituuden, ennen ponnistusta valssilla tiukka kääntö. Olen sentään luullut osaavani valssata, mutta ei, ei, ei. Ajoitus aivan pielessä, sijoittuminen esteeseen nähden aivan pielessä....

Nekku tuli putkesta niin kovaa vauhtia, että se ehti aina ponnistamaan pituushyppyyn ennen mun valssia eikä se ehtinyt siis kokoamaan itseään ja siitä syystä hyppäsi pitkälle ja käännös valahti pitkäksi. Lisäksi valssasin esteen taakse, vaikka liikkeen olisi pitänyt viedä käännöksen suuntaan seuraavalle esteelle. Teimme valssitreeniä pelkällä pituusesteellä ja kyllä se ajoitus pielessä oli koko ajan. Lopulta Nekku kääntyi tosi tiukalla käännöksellä, mutta se aivan varmasti tiesi jo mihin ollaan menossa eikä mun ajoitukseni ollut yhtään parempi. Lisää liikkuvuutta ja sähäkkyyttä mammalle!

Torstaina treenasimme lähinnä tuota lähtöä Nekun kanssa. Mitään rallatteluja ei sallittu, kyllähän se yritti. Haukkuminenkaan ei loppunut viime viikon onnistuneisiin harjoituksiin, mutta kyllä se taitaa yrittää hillitä itseään ja ymmärtää, ettei se pääse kentällä haukkumalla. Toffeen kanssa teimme ihmisnuolta ja kontaktitreenejä, eipä se vieläkään malta kontakteja oikein suorittaa, eikä niitä ole siltä koskaan kunnolla vaadittukaan... Huokaus, kyllä sitä peiliin katsomista taas riittää (voi kun peilistä edes näkyisi joitain muuta kuin keski-ikäinen kaksoisleuka!).

Superylipoppelistikexirallinmoista

Annoin Arimolle, kummipojalleni, ja hänen perheelleen joululahjaksi liput Maija Poppanen -musikaaliin Helsingin kaupunginteatteriin. Tänä lauantaina oli sitten esityksen aika. Niinpä kankaanpääläiset tulivat viikonloppuvierailulle pääkaupunkiseudulle.

Arimo jaksoi leikkiä koirien kanssa ja kyllä terrieritytötkin jaksoivat leikkiä ja peuhata, kunhan makupalat olivat kohdallaan. Arimo nuohosi lattialla ja juoksi ympäri huushollia koirien perässä tai koirat perässään. Kaikki temput näytettiin ja lähes kaikki lelut kaivettiin lelukorista esiin. Välillä vehnät
esittivät "sidostesukkakestää"-mainosta.

Arimo ja Antti-veljensä tekivät koirille nenänkäyttöleikin, jossa namuja siroteltiin ympäri olohuonetta koirien odotellessa toisessa huoneessa. Etsi-käskystä saa lähteä liikkeelle, kaikki namut tulee kyllä nopeasti imuroitua parempiin suihin. Sen sai poikien Sari-äitikin todeta, vaikka hän kauhistelikin etukäteen nameista syntynyttä sotkua. Lisäksi ihasteltiin sekä Toffeen että Nekun taitoja aktivointipelien ratkomisessa.

Kävimme koko porukalla päiväkävelyllä. Aluksi talutin molempia koiria sekä Arimoa, joka asettui eteeni koirien hihnojen väliin ja piti myös taluttimista kiinni. Kävimme tilaamassa pitsat ja niiden valmistumista odotellessa käväisimme läheisessä koirapuistossa. Arimo ja Antti juoksuttivat terriereitä heittämällä lumipalloja. Koirien pahin vetovimma oli ohi, kukin lapsista sai vuorollaan taluttaa Toffeeta. Myös Anna-sisko, jolla on toiveena oma koira. Anna käsittelee koiria hyvin, on rauhallinen ja johdonmukainen, hänestä tulee vielä hyvä koiranomistaja. Takaisin tullessa Anna talutti molempia koiria ilman mitään ongelmia.

Koirat olivat niin lähellä Arimon sydäntä, että teatterissakin hän useampaan kertaan mietti, miten ne koirat mahtavat pärjätä siellä kotona yksin. Hyvin olivat pärjänneet, herkkupaketit oli revitty ja herkut syöty.

Aamulla Antti sai herätyspusut ja Toffee löysi itselleen kestorapsuttajan. Molemmat pojat halusivat auttaa koirien ruokien kanssa ja raksujen annostelu annettiinkin heidän tehtäväkseen. Koirat hieman hämääntyivät kolmen eri ihmisen kuorosta, joka antoi vapautuskäskyn ruokakipoille.

Olimme Arimon kanssa kahden koirien aamulenkillä. Nekku tempoilee ja vetää sen verran, etten antanut kummipojan taluttaa sitä, vaan rauhallisempi ja paremmin remmissä käyttäyttyvä Toffee sai uuden taluttajan. Homma meni vähän lännen malliin. Koira ja poika juoksivat peräkkäin ja poika huusi vähän väliä "lujempaa" ja Toffeehan juoksi. Nekku yritti vetää minutkin mukaan juoksuleikkiin, mutta ei onnistunut.

Metsäpolulla päästimme koirat vapaiksi ja kaikki kolme juoksivat sydämensä kyllyydestä. Välillä pysähdyttiin koulutussessioon. Istu, maahan, ongelmana vaan oli, etteivät nuo vehnäneidit viitsi ilman palkaa peppuaan montaa kertaa maahan pistää. No, välillä vähän vehnäpainia ja sitten jatkettiin juoksemista.

Tänään ohjelmassa oli käynti Heurekassa. Mielettömän hauska paikka. Yllättäen siellä sisällä meitä vastaan tuli sylikoira. Saavatko koirat tulla Heurekaan? Karkkikoirat jäivät kyllä kotiin odottamaan. Pitkin viikonloppua Arimo mietti, että kumpi koirista olisi kivempi. Nekku jaksaa innostua kaikesta ja eritysesti leikkimisestä, mutta se on vähän raisu ja kovin nopea käänteissään. Toffee taas on halinalle ja se olisi kuulemma voinut lähteä vierailulle Kankaanpäähän.

Nopeasti taas viikonvaihde vierähti. Vähän ennen kuutta tuli eron hetki. Arimo silitteli ja taputteli ja halasi koiria moneen kertaan, oli kuulemma jo ikävä. Koirat ovat rättiväsyneitä. Viikonloppu oli mukava, tervetuloa uudestaan! Heureka: Superylipoppelistikexirallinmoista!

Rokotuksia

Olimme tänään eläinlääkärissä. Nyt oli sentään suunniteltu käynti rokotusten takia. Toffee sai kaikki rokotteet, Nekulle annettiin vain nenään suihkautettava kennelyskärokote, muut ovat vielä voimassa. Eläinsairaala on tosi kiva paikka, ainakin Nekun mielestä. Koira ei meinannut housuissaan pysyä, kauhea veto ja intovinkuna, heti kun parkkipaikalla pääsi ulos autosta. Harva koira varmaan yrittää murtautua eläinlääkärille sisään, mutta Nekku yritti itse avata oven, kun palvelu oli muuten taas kerran pikkulikalle liian hidasta.

Eläinlääkäri oli Päivi Katajavuori, joka on tuolla monta kertaa tavattu. Jälleennäkeminen oli sydämellinen, siis Nekun tervehdyspusut, Toffee tuli perässä ja suostui sentään heiluttamaan häntäänsä. Toffee otettiin ensin ja se tuttuun tyyneen tapaansa alistui käsittelylle tohtorin pöydällä. Ensin terveystarkastus, terveen paperit tuli, kahdeksanvuotiaan hampaita oikein kehuttiinkin, ja sitten rokotteet niskaan. Toffee tiesi, että jotain epämääräistä, mahdollisesti ei niin kivaa oli tulossa ja se yritti välttää rokotuksia nojaamalla minuun pöydällä ja tunkemalla päätään kainalooni pyytäen nostamaan pois pöydältä. Siinähän oli aivan loistava rokotusasento ja homma oli pian ohi.

Nekku taas luuli jääneensä jostain paitsi ja vikisi lattialla "minä kans"-vikinäänsä. Terveeksi sekin julistettiin, vaikka vasen korva aavistuksen punoittikin, mutta nyt ei onneksi kuitenkaan mitään tulehdusta ollut. Yllättäen sen purenta todettiin melkein tasapurennaksi, lähinnä aivan keskimmäiset hampaat. Molemmille vielä nenään kennelyskärokotteet ja pikkuaivastukset päälle. Ja ei kun menoksi!

Ruoka-aika

Mitä meillä syödään? Aiemmin tuli jo mainittua, että Toffee on vehnäallergikko, näin ollen vehnää sisältävät tuotteet on karsittu pois sen ruokavaliosta. Molemmat ovat vehnättömällä dieetillä, koska on helpompaa poistaa vehnä kummaltakin vahinkojen välttämiseksi.

Toffeen allergia ilmenee korvatulehduksina, ripulina, ihon ja turkin kuivumisena ja kutiamisena. Toffeen nappulat ovat melkein koko sen iän olleet vehnättömiä, mutta vehnäkeksejä se on saanut. Eläinlääkäri ei oikein allekirjoittanut Toffeen yliherkkyyttä. Se kuitenkin sai tälläisen "ylenmäärin keksejä"-viikonlopun jälkeen sellaisen korvatulehduksen kuin kumpikin korvalehti olisi kastettu johonkin syövyttävään aineeseen, valtavat, tulehtuneet ja sittemmin puhjenneet vesikellot. Tuon jälkeen ei vehnäkeksejä ole tarjottu.

Puoli vuotta myöhemmin tuli kuitenkin uusi hiivatulehdus vasempaan korvaan, emme olleet ajatelleet, että Toffeen suurinta herkkua ovat letut, joita se sai lähinnä mökillä, vehnäjauhoista tehtyjä tietenkin. Tuon jälkeen myös letut on tehty luontaisesti vehnättömiin jauhoihin eli seokseen maissi-, peruna- ja riisijauhoista. Kelpaa yhtä hyvin, ja pikkaisen vaniljavaahtoa päälle. Ja korvatulehdukset ja muut oireet ovat jääneet kokonaan pois (nyt koputan puuta). Eläinlääkäri ehdotti vehnän testaamista eli altistetaan koira runsaalle vehnälle ja katsotaan, miten käy. Ei käy. Koira ei vehnää tarvitse eikä vehnättömät letut paljon maksa.

Nekulla on ollut nyt kaksi eläinlääkärin toteamaa korvatulehdusta, hiivaa. Jos niitä tulee vielä, pitää myös Nekkusella epäillä allergiaa. Vehnä se ei voi olla, tosin on se kertaalleen varastanut ruisleipäpussin, niissä jauhoissa vehnää oli mukana. Toivotaan, ettei tuohon salapoliisityöhön, mikä oireet aiheuttaa, tarvitse ryhtyä. Nekun ruokavalioon kuuluu oleellisena osana kepit, joita se rouskuttelee. Se on myös aikamoinen roskisdyykkari, jos se vaan pääsee sellaiseen käsiksi, Bioskan koirankakkapussit täytyy myös silputa, toivottavasti ne biohajoavina ovat hyvin sulavia!

Vehnättömien namien löytäminen on haaste. Parhaan valikoiman olen löytänyt Espoon Lemmikkipisteestä Viherlaaksosta. Erilaisia keksejä, luita, rouhetikkuja, siankorvia sun muita kuuluu herkkuvalikoimaan. Lenkeillä pidän taskussa Roburin pentunappuloita, ne ovat sopivan pieniä ja maistuvat ilmeisesti tosi hyviltä molempien koirien mielestä, sillä jopa Nekun saa ohittamaan vastaantulevan koiran ilman tervehdyksiä, jos nenä alla on kyseinen nappula! Treeneissä herkkuina ovat juuston- tai nakinpalat, muuten noita supernameja ei ole tarjolla.

Tytöt ruokailevat kahdesti päivässä. Yleensä aamuruoka on tuossa puoli kahdeksan aikaan. Siihen aikaan tullaan lenkiltä ja lähden töihin. Toffee on aina kärsinyt jonkunlaisesta eroahdistuksesta. Se jäi paikoilleen seisomaan pää ja häntä alakuloisesti roikkuen, haukkumatta onneksi. Jos lähdin vielä illalla jonnekin ilman koiraa, Toffeli esitti kyllä protestit hetken haukkumalla. Nekun kanssa tilanne on selvästi Toffeellekin helpompi, jäähän sille kaveri seuraksi. Ennen Nekun tuloa perheeseen annoin Toffeelle aamuisin lähtiessäni jonkun paketin, jossa oli herkkuja. Yleensä Toffee ei suostunut edes ottamaan tuota pakettia, vaan jouduin jättämään sen lattialle. Kotiin tullessani Toffee käytyään ensin moikkaamassa nappasi paketin ja söi suurella nautinnolla namunsa vasta sitten. Tarkoitushan oli palkata Toffee yksin jäämisestä, sen sijaan Toffee palkkasi itsensä minun paluustani. Silloin kun ehdin, kaappasin namit siltä pois. Nekku, joka ei minusta vähääkään välitä, ei siis, tavallaan onneksi, kärsi eroahdistuksesta, vaan namit kyllä kelpaa, olen sitten lähdössä tai en. Jätän siis aamuisin tytöt syömään ja sillä aikaa lähden töihin.

Ruoka on pääasiassa nappuloita. Nykyisin käytetään Roburin tuotteita. Nekku on laiheliini, 12 kg, energiapakkaus, joka kuluttaa kaiken. Toffee sen sijaan on rauhallisempi ja sen ruuan määrää ja koiran painoa, 17 kg, on aina pitänyt tarkkailla. Maintenance ja Genuine Lamb&Rice on ollut viime aikoina ruokalistalla. Toffeen nappuloista osa on korvattu Light&Sensitive nappuloilla. Koska tuo Nekkunen voisi hyötyä vähän lisärasvasta, ostin viikonloppuna säkillisen Performancea. Sekoittelen nyt noita nappuloita, pikku hiljaa lisään Performancen määrää. Jottei kotona tarvi olla kymmentä eri nappulasäkkiä, ostin Toffeelle Genuine Salmon&Rice nappuloita...

Mökillä tosin tyttelit syövät samaa ruokaa. Keväällä rahtaan ison säkillisen ruokaa sinne, mutta kesän kuluessa varastoja täydennetään usein lähi-Salen vehnättömillä nappuloilla. Lisukkeet ovat siellä sitäkin paremmat. Ennen Nekun tuloa Toffee nirsoili ruokansa kanssa. Se jäi usein miettimään maailman menoa ruokakupin ääreen. Se saattoi käydä haistamassa ruokaa ja todeta, ettei tuohon kannata ryhtyä... Siispä käytössä ovat lisukkeet, lämmitettyinä. Pari ruokalusikallista maksalaatikkoa, keitettyjä perunoita, paistettua jauhelihaa, kanasuikaleita, gluteiinittomista makaroneista itse tehtyä laatikkoa, yrjölän puuroa tai jotain muuta sopivaa sekä loraus piimää tai vähän raejuustoa.

Iltaruoka-aika vaihtelee. Syötän tytöt vasta pitkien lenkkien tai treenien jälkeen, yleensä klo 18 ja 22 välissä. Pyrin siihen, että vajaa puolet päivittäisestä ruoka-annoksesta annetaan aamulla ja loput illalla. Ruuan saa vasta jonkun pyydetyn tempun jälkeen, istumista, makaamista, paikalla oloa, huonekalujen kiertämistä, eteen irtoamista, kaikkea on treenattu tuoksuvan ruokakipon voimalla. Hyvää ruokahalua!

Temppuilua

Joka ikinen rekku osaa kieriä käskystä, ei vaan meidän tytöt. Kävimme Toffeen kanssa joskus vuonna keppi ja keihäs tokotreeneissä, joissa jokaisen treenikerran välissä koiralle piti opettaa joku temppu, niiden tokoharjoitteiden lisäksi. Toffee oppi tekemään kahdeksikkoa jalkojeni ympärillä ja ravistamaan käskystä, muun muassa. Se oli todella hauskaa ja varmasti on yksi syy Toffeen kanssa syntyneeseen loistavaan kontaktiin. Harmillisesti nuo treenit oli aina sunnuntaisin iltapäivällä, niin emme sitten mökkikaudella ehtineet niihin lainkaan ja lopulta se jäi kokonaan agilityn vallattua harrastuspuolen.

Jo silloin, kun vasta tiesin Nekun olevan tulossa perheenjäseneksi, ajattelin, että pentua koulutetaan heti ja kontaktia koiraan luodaan myös noilla tempuilla. Yksi temppu viikossa. Nekku täyttää parin viikon kuluttua 104 viikkoa, tätä määrää temppuja ei todellakaan ole koiran varastossa. Mutta koska yhteistyö Nekun kanssa on haasteellista, osin tuo puuttuvan peruskoulutuksen takia, pyrin sitä nyt korjaamaan myös tempuilla. En lupaa yhtä uutta temppua joka viikko, mutta jos edes joka kuukausi.

Kieriminen on siis ensimmäinen kuukauden temppu. Jostain syystä kierimistä oli Toffeelle tosi haasteellista opettaa ja se jäi jo vuosia sitten kesken. Vaikka se usein nukkuu selällään tassut kohti taivasta, se ei namin perässä suostunut makuuasennosta kierähtämään selälleen. Ei sitten millään, vaikka tehtävä pilkottiin tosi pieniin osiin, vähitellen vaatimusta lisäten. Kylkimakuulle päästiin, sitten luovutin, eihän mikään koira ole täydellinen, ei edes Toffee.

Nekulle kieriminen namin perässä ei ollut mikään ongelma. Nopeasti on päästy eteenpäin, siihen että palkan saa vasta, kun on kierähtänyt selän kautta takaisin vatsalleen. Nyt pitäisi liittää siihen käskysana. "Kieri" ei ole hyvä, sillä se on liian lähellä "kierrä"-käskyä, jonka molemmat koirat tuntevat ja osaavat kiertää puun, pöydän, ihmisen tai minkä muun tahansa. Ehkäpä kuperkeikka voisi olla hyvä, tuskin tuolle sanalle tulee muuten mitään käyttöä.

Yllättävää tuossa Nekun kierimisen opettelussa oli se, että Toffee seurasi silmä kovana touhua. Kokeilin Toffeellekin kierimistreeniä ja niin se kierähti ympäri! Ei ole totta, etteikö vanha koira oppisi uutta...

Mitä mä teen sun kanssa?

Tällä viikolla ohjatut treenit ovat jääneet väliin, kun mamma on ollut flunssassa. Torstaina kuitenkin kaivauduin sohvan uumenista Sporttikoirahallin treeneihin. Täytyihän noille koiraparoille saada jotain ajanvietettä. Niinpä ajattelin treenata kavereiden kanssa sellaista, mikä ei vaadi ohjaajalta juurikaan liikkumista.

Toffee ei oikeastaan koskaan ole osannut takaaleikkausta, siis sitäkään ei sille koskaan ole oikein opetettu. Todella herkästi Toffee kieltää esteen ja väistää sille puolelle, minne olisin leikkamassa. Useinmiten tietenkin olen leikkaamassa väärään aikaan ja liian lähellä estettä ja erityisen myrkyllistä koko jutulle on, jos joudun hidastamaan tai jopa pysähtymään ennen takaaleikkausta, koska olen jo ajautunut liian lähelle estettä. Takaaleikkaus oli siis treeniohjelmassa molempien kanssa. Kaksi hyppyä suoraan ja sitten kääntyminen putkeen, joka oli pari metriä sivussa hyppysuorasta, mutta sen suuntaisena lähes suorana. Houkutusesteenä oli hyppysuoran jatkeena pituus.

Toffeen kanssa takaaleikkaus alkoi muutaman terrieripyörähdyksen jälkeen sujua ihan mukavasti. Nekku on tehnyt tuota treeniä viimeksi joskus kesällä, joten otin namikipon harjoitukseen mukaan. Kävimme yhdessä viemässä kipon kakkosesteen siivekkeen taakse. Ensimmäisellä kerralla se ei huomannutkaan namikippoa, vaan singahti hyppysuoran ja todella hienosti haki sitten minusta katsoen putken kauemman pään. Tavallaanhan siinä tuli takaaleikkaus, sillä Nekku kääntyi pituuden jälkeen juuri oikeaan suuntaan ja olinhan minä sen putkikäskynkin antanut. Taitava!

Olimme aloittaneet Nekun treenit jo siitä, että Toffeen mennessä ensin radalle harjoittelemaan palasin palkkaamaan Nekun hiljaa paikalla olosta. Se nimittäin alkoi saman kiljumisen ja riuhtomisen heti ja pääsi karkaamaan radalle, kun remmiin tekemäni solmu antoi periksi. Onneksi se juoksi remmi kaulassa Toffeen luo ja sain sen kiinni astumalla remmin päälle, ilman remmiä ei olisi ollut toiveitakaan. En sanonut koiralle mitään, vaan ihan rauhallisesti (miten osasinkaan olla kiehahtamatta) palautin sen takaisin kentän laidalle ja sidoin kunnolla paaluun kiinni. Taas pienen terrierin päässä herneen kokoiset aivot tekivät kuumeisesti töitä ja tytteli istui paikallaan ihan hiljaa. Ja sai juustonpalan ja isot kehut. Pientä vinkumista sen jälkeen, johon en kiinnittänyt mitään huomiota, mutta muuten ihana rauha ja hiljaisuus!

Vuorotellen tytöt treenasivat. Lyhyitä pätkiä ja vähän toistoja. Ja taas vaihdettiin koiraa. Nekun kanssa treenattiin taas paikalla oloa, ei karkaamisen elettäkään. Sivuirtoamista samoin, nyt tuolla hyppysuoralla. Tein sen sivuirtoamisharjoituksen ennen takaaleikkaustreeniä, joten ei ihmekään, että Nekku ei huomioinut namikippoa ensin. Toisella yrittämällä takaaleikkaus namikipolle jo onnistui, pari toistoa namikipon kanssa ja lopuksi ilman. Kyllä, toimii se. Hidasta, mutta toivottavasti varmaa.

Toffeen kanssa olen ollut parillakin hyppykurssilla. Se kun hyppää kuten vehnäterrieri, korkeita hyppyjä suoraan ylöspäin neljällä tassulla. Toffee ei osaa kunnolla painonsiirtoa taakse, se on kropaltaan täysin neliömäinen eikä se ole kovin hyvin kulmautunut. Käytännössä Toffeen kaikki voima on etujaloissa ja se joutuu tekemään aivan valtavasti töitä hyppyjensä eteen. Niinpä se ei oikein osaa arvioida myöskään oikeaa ponnistuspaikkaa, vaan mitä korkeammaksi ja leveämmäksi se hypyn arvio, sitä kauempaa se pyrkii loikkaamaan. Ollen aina riman päällä hyppykaaren laskevalla osalla ja näin se on räsähtänyt useamman kerran suoraan esteen päälle.

En oikeastaan tajunnut tuota ennen kuin Nekku tuli taloon. Se on aivan erilainen liikkeiltään. Nekulla painonsiirto on luontaista ja voimaa reisissä ja pakaroissa paljon. Laakeat hypyt lähtevät helposti, se osaa arvioida ponnistuspaikan hyvin, tietäessään käännöksen olevan tulossa se taipuu riman päällä ja tekee tosi pienet kaarokset. Nekku on vehnäterrieriksi liian pitkärunkoinen, mikä tietenkin vielä parantaa sen liikkumista.

Teimme siis perushyppysarjaa eli nyt oli neljä hyppyä samoilla viiden jalan väleillä, sarja tehdään in-outina eli jokaiseen esteväliin yksi ponnistus. Olen todennut, että vaikka Toffee on maksikokoinen, sille on lähes mahdotonta tehdä perussarja maksiväleillä. Mediväleillä se hyppää paremmin eikä tehtävä ole sille kohtuuton. Toffee konkarina teki työtä käskettyä, mutta viimeisessä välissä se joutui ensimmäisellä kerralla kunnolla pinnistelemään ja venyttämään loikkaansa, että se pääsi viimeisenkin riman yli ilman lisäloikkaa väliin. Nekku viivan taakse, katse palkkaan ja menoksi, viimeiset kaksi hyppyä yhdellä loikalla. Ei auttanut vaikka pidensin puoli askelta välejä, viimeinen väli oli pidennettävä kuuteen askeleeseen ennen kuin tytteli otti siihenkin ponnistuksen. Pitääpä tehdä noita hyppytreenejä lisää.

Ei siis rallatteluja. Ei haukkumista. Yhteistyötä mamman kanssa. Voiko se todellakin olla näin yksinkertaista ja näin pienestä kiinni?

Hieman ennen treenin loppua olimme Nekun kanssa harjoittelemassa yksittäisenä esteenä rengasta, kun hallin ovi avautui ja seuraavan treeniryhmän kouluttaja Niina-Liina Linna astui ovesta sisään. Nekku ei ole koskaan aiemmin nähnyt häntä, mutta voi sitä riemua. Välittömästi kaikki mamman namipalkat ja kehut häipyi mielestä, Nekun oli täysin mahdotonta olla paikoillaan renkaan takana. Onneksi se empi juuri sen verran, että Niina-Liina ehti konttorin puolelle eikä Nekku kierroksestaan huolimatta loytänyt häntä. Se palasi samaa laukkaa kiltisti takaisin renkaan taakse ja sain palkata onnistuneesta renkaan suorituksesta. Nekkuli on siis vielä todella häiriöaltis, pitänee pikku hiljaa jotenkin saada sitä häiriötä lisää. Voi toki olla, että olimme jo treenanneet Nekkusen kiintiön siltä päivältä täyteen ja olisi pitänyt lopettaa aikaisemmin. Vai olisiko muita hyviä ideoita?

Fysioterapiaa

Olimme maanantaina Toffeen fysioterapiassa Espoon Eläinsairaalassa. Eläinfysioterapeutti Riina Kellman on hoitanut Toffeeta aina siitä polvileikkauksesta lähtien, kohta kahden vuoden ajan. Riina on myös agilityharrastaja, niinpä meillä on aina riittänyt juttua vaikka kuinka paljon, fysioterapiasta, koirista, agilitystä, kisoista, kouluttajista ja elämästä yleensäkin. Alkuun terapia oli vesijuoksua ja lihashuoltoa, Riina antoi ohjeita ja treenivinkkejä kuntoutukseen. Nyt jo puolentoista vuoden ajan fysioterapia on ollut ylläpitävää lihashuoltoa, Toffee käy fyssarilla n. kahden kuukauden välein. Toffee on jäykkä, mutta kankea niin kuin emäntänsäkin (ehkäpä emäntäkin hyötyisi fysioterapiasta!), se on täysin etupainoinen ja niinpä sen selkälihakset ovat lapaluiden välistä aina perusjumissa.

Vamman jälkeen Toffeelta hävisi lihasmassa vasemmasta takajalasta käytännössä kokonaan. Maaliskuun viimeisenä 2007 sattuneen loukkaantumisen jälkeen se oli ensin viisi viikkoa lyhyillä remmilenkeillä. Toukokuun alussa koira leikattiin ja sen jälkeen Vohveli oli alkuun lenkkikiellossa, vähitellen kahdeksan viikon aikana remmilenkkeilyä lisättiin. Sen jälkeen alkoi aktiivinen kuntouttaminen. Vähitellen Toffee alkoi käyttää kipeää jalkaa enemmän ja lihasmassa alkoi palautua. Toffee oli kuitenkin oppinut kolmijalkaiseksi, se varsin helposti alkoi keventämään painonsiirtoa vasemmalle jalalle ja alkoi peitsaamaan lenkeillä. Samaten, kun se istui, se istui kokonaan oikean jalan päällä. Se tekee sitä välillä vieläkin, mutta korjaa kyllä käskettäessä asennon. Se hyötyy hieronnasta, sillä se venyttelee ja ravaa aina fysioterapian jälkeen paljon paremmin. Samoin istuessa asento on todennäköisemmin oikea.

Fysioterapiassa Toffee ei ensin meinaa suostua käsittelyyn. Riinan komentaessa koiraan maahan se istuu pää roikkuen eikä ota käskyjä kuuleviin korviinsa. Toisella matalalla maahan-käskyllä Toffeliini yleensä alistuu, muttei mene makaamaan Riinan eteen, vaan johonkin välimaastoon Riinan ja minun väliin. Lopulta asento saadaan aikaiseksi ja päästään asiaan. Jumikohdissa Toffee nostaa päätään maasta kuin kysyen kauanko tätä koiran kidutusta vielä pitää kestää, mutta vähitellen silmät alkaa lurpsia ja koira nauttii käsittelystä rentoreiskana.

Tällä kertaa nurkassa oli myös pieni kankainen kuljetushäkki. Alkuun sieltä kuului pientä protestointia ja näkyi musta nenänpää ja pari käpälää, jotka etsivät ulospääsyä. Mutta kun sellaista ei löytynyt, pikkuinen otus antoi periksi ja kävi takaisin nukkumaan. Nekku oli kovin kiinnostunut tuosta häkistä, mutta emme päästäneet Kekkua tekemään lähempää tuttavuutta sen kanssa ennen kuin Toffeen fysioterapia oli ohi. Häkistä astui esiin pieni bordercollien alku Zoi, Decathlete's Delizia, ikää vajaa kahdeksan viikkoa ja painoa reilu kolme kiloa. Söpö tapaus ja uskomattoman reipas. Riina oli saanut pennun kotiin vajaa viikko aikaisemmin ja kaikenlaista pentumaista oli jo tapahtunut, kenkien syönnistä alkaen. Riinan muut koirat olivat ottaneet tulokkaan hyvin vastaan, mutta leikkikaveriksi niistä isommista ei vielä oikein ollut.

Onneksi meillä on Nekku. Sehän osaa käsittämättömän hyvin koirien kielen. Samantien Nekku tajusi pikkuisen olevan vasta pentu ja todella varovasti se maata pitkin ryömien lähestyi pentua. Zoi riensi Riinan syliin turvaan, mutta sieltä käsin alkoi kiskoa Nekkua parrasta. Nekun häntä heilui, se kieri selälleen ja mielisteli pentua. Lopulta uteliaisuus voitti ja pentu alkoi leikkiä Nekun kanssa. Vauhtia riitti, mutta todella nätisti leikki sujui. Kännykkäkameralla otetut kuvat olivat liikettä täynnä, mutta laitetaan tähän kuitenkin joku.

Toffee pääsi myös parturiin. Sen kikkarakarvainen turkki oli aikamoisessa takussa ja kuivunut näin talvipakkasilla ja kuivassa sisäilmassa. Niinpä otin koneen käteen ja surutta parturoin naamaa lukuunottamatta koko tytön. Alepan muovikassillisen verran taas tuli karvaa, siitä voisi kyllä tehdä lankaa ja kutoa lapaset! Lyhyempi karva on helppo pitää takuttomana. Toffeella oli lisäksi sisällä liian kuuma ja kuiva turkki ja iho tuntui kutiavankin, nyt on mukavampaa. Tohveli tykkää pukeutumisesta, niin ei pihallakaan tule liian kylmä. Täytyis vielä toi naamavärkki siistiä.