Temppuilua

Joka ikinen rekku osaa kieriä käskystä, ei vaan meidän tytöt. Kävimme Toffeen kanssa joskus vuonna keppi ja keihäs tokotreeneissä, joissa jokaisen treenikerran välissä koiralle piti opettaa joku temppu, niiden tokoharjoitteiden lisäksi. Toffee oppi tekemään kahdeksikkoa jalkojeni ympärillä ja ravistamaan käskystä, muun muassa. Se oli todella hauskaa ja varmasti on yksi syy Toffeen kanssa syntyneeseen loistavaan kontaktiin. Harmillisesti nuo treenit oli aina sunnuntaisin iltapäivällä, niin emme sitten mökkikaudella ehtineet niihin lainkaan ja lopulta se jäi kokonaan agilityn vallattua harrastuspuolen.

Jo silloin, kun vasta tiesin Nekun olevan tulossa perheenjäseneksi, ajattelin, että pentua koulutetaan heti ja kontaktia koiraan luodaan myös noilla tempuilla. Yksi temppu viikossa. Nekku täyttää parin viikon kuluttua 104 viikkoa, tätä määrää temppuja ei todellakaan ole koiran varastossa. Mutta koska yhteistyö Nekun kanssa on haasteellista, osin tuo puuttuvan peruskoulutuksen takia, pyrin sitä nyt korjaamaan myös tempuilla. En lupaa yhtä uutta temppua joka viikko, mutta jos edes joka kuukausi.

Kieriminen on siis ensimmäinen kuukauden temppu. Jostain syystä kierimistä oli Toffeelle tosi haasteellista opettaa ja se jäi jo vuosia sitten kesken. Vaikka se usein nukkuu selällään tassut kohti taivasta, se ei namin perässä suostunut makuuasennosta kierähtämään selälleen. Ei sitten millään, vaikka tehtävä pilkottiin tosi pieniin osiin, vähitellen vaatimusta lisäten. Kylkimakuulle päästiin, sitten luovutin, eihän mikään koira ole täydellinen, ei edes Toffee.

Nekulle kieriminen namin perässä ei ollut mikään ongelma. Nopeasti on päästy eteenpäin, siihen että palkan saa vasta, kun on kierähtänyt selän kautta takaisin vatsalleen. Nyt pitäisi liittää siihen käskysana. "Kieri" ei ole hyvä, sillä se on liian lähellä "kierrä"-käskyä, jonka molemmat koirat tuntevat ja osaavat kiertää puun, pöydän, ihmisen tai minkä muun tahansa. Ehkäpä kuperkeikka voisi olla hyvä, tuskin tuolle sanalle tulee muuten mitään käyttöä.

Yllättävää tuossa Nekun kierimisen opettelussa oli se, että Toffee seurasi silmä kovana touhua. Kokeilin Toffeellekin kierimistreeniä ja niin se kierähti ympäri! Ei ole totta, etteikö vanha koira oppisi uutta...

Mitä mä teen sun kanssa?

Tällä viikolla ohjatut treenit ovat jääneet väliin, kun mamma on ollut flunssassa. Torstaina kuitenkin kaivauduin sohvan uumenista Sporttikoirahallin treeneihin. Täytyihän noille koiraparoille saada jotain ajanvietettä. Niinpä ajattelin treenata kavereiden kanssa sellaista, mikä ei vaadi ohjaajalta juurikaan liikkumista.

Toffee ei oikeastaan koskaan ole osannut takaaleikkausta, siis sitäkään ei sille koskaan ole oikein opetettu. Todella herkästi Toffee kieltää esteen ja väistää sille puolelle, minne olisin leikkamassa. Useinmiten tietenkin olen leikkaamassa väärään aikaan ja liian lähellä estettä ja erityisen myrkyllistä koko jutulle on, jos joudun hidastamaan tai jopa pysähtymään ennen takaaleikkausta, koska olen jo ajautunut liian lähelle estettä. Takaaleikkaus oli siis treeniohjelmassa molempien kanssa. Kaksi hyppyä suoraan ja sitten kääntyminen putkeen, joka oli pari metriä sivussa hyppysuorasta, mutta sen suuntaisena lähes suorana. Houkutusesteenä oli hyppysuoran jatkeena pituus.

Toffeen kanssa takaaleikkaus alkoi muutaman terrieripyörähdyksen jälkeen sujua ihan mukavasti. Nekku on tehnyt tuota treeniä viimeksi joskus kesällä, joten otin namikipon harjoitukseen mukaan. Kävimme yhdessä viemässä kipon kakkosesteen siivekkeen taakse. Ensimmäisellä kerralla se ei huomannutkaan namikippoa, vaan singahti hyppysuoran ja todella hienosti haki sitten minusta katsoen putken kauemman pään. Tavallaanhan siinä tuli takaaleikkaus, sillä Nekku kääntyi pituuden jälkeen juuri oikeaan suuntaan ja olinhan minä sen putkikäskynkin antanut. Taitava!

Olimme aloittaneet Nekun treenit jo siitä, että Toffeen mennessä ensin radalle harjoittelemaan palasin palkkaamaan Nekun hiljaa paikalla olosta. Se nimittäin alkoi saman kiljumisen ja riuhtomisen heti ja pääsi karkaamaan radalle, kun remmiin tekemäni solmu antoi periksi. Onneksi se juoksi remmi kaulassa Toffeen luo ja sain sen kiinni astumalla remmin päälle, ilman remmiä ei olisi ollut toiveitakaan. En sanonut koiralle mitään, vaan ihan rauhallisesti (miten osasinkaan olla kiehahtamatta) palautin sen takaisin kentän laidalle ja sidoin kunnolla paaluun kiinni. Taas pienen terrierin päässä herneen kokoiset aivot tekivät kuumeisesti töitä ja tytteli istui paikallaan ihan hiljaa. Ja sai juustonpalan ja isot kehut. Pientä vinkumista sen jälkeen, johon en kiinnittänyt mitään huomiota, mutta muuten ihana rauha ja hiljaisuus!

Vuorotellen tytöt treenasivat. Lyhyitä pätkiä ja vähän toistoja. Ja taas vaihdettiin koiraa. Nekun kanssa treenattiin taas paikalla oloa, ei karkaamisen elettäkään. Sivuirtoamista samoin, nyt tuolla hyppysuoralla. Tein sen sivuirtoamisharjoituksen ennen takaaleikkaustreeniä, joten ei ihmekään, että Nekku ei huomioinut namikippoa ensin. Toisella yrittämällä takaaleikkaus namikipolle jo onnistui, pari toistoa namikipon kanssa ja lopuksi ilman. Kyllä, toimii se. Hidasta, mutta toivottavasti varmaa.

Toffeen kanssa olen ollut parillakin hyppykurssilla. Se kun hyppää kuten vehnäterrieri, korkeita hyppyjä suoraan ylöspäin neljällä tassulla. Toffee ei osaa kunnolla painonsiirtoa taakse, se on kropaltaan täysin neliömäinen eikä se ole kovin hyvin kulmautunut. Käytännössä Toffeen kaikki voima on etujaloissa ja se joutuu tekemään aivan valtavasti töitä hyppyjensä eteen. Niinpä se ei oikein osaa arvioida myöskään oikeaa ponnistuspaikkaa, vaan mitä korkeammaksi ja leveämmäksi se hypyn arvio, sitä kauempaa se pyrkii loikkaamaan. Ollen aina riman päällä hyppykaaren laskevalla osalla ja näin se on räsähtänyt useamman kerran suoraan esteen päälle.

En oikeastaan tajunnut tuota ennen kuin Nekku tuli taloon. Se on aivan erilainen liikkeiltään. Nekulla painonsiirto on luontaista ja voimaa reisissä ja pakaroissa paljon. Laakeat hypyt lähtevät helposti, se osaa arvioida ponnistuspaikan hyvin, tietäessään käännöksen olevan tulossa se taipuu riman päällä ja tekee tosi pienet kaarokset. Nekku on vehnäterrieriksi liian pitkärunkoinen, mikä tietenkin vielä parantaa sen liikkumista.

Teimme siis perushyppysarjaa eli nyt oli neljä hyppyä samoilla viiden jalan väleillä, sarja tehdään in-outina eli jokaiseen esteväliin yksi ponnistus. Olen todennut, että vaikka Toffee on maksikokoinen, sille on lähes mahdotonta tehdä perussarja maksiväleillä. Mediväleillä se hyppää paremmin eikä tehtävä ole sille kohtuuton. Toffee konkarina teki työtä käskettyä, mutta viimeisessä välissä se joutui ensimmäisellä kerralla kunnolla pinnistelemään ja venyttämään loikkaansa, että se pääsi viimeisenkin riman yli ilman lisäloikkaa väliin. Nekku viivan taakse, katse palkkaan ja menoksi, viimeiset kaksi hyppyä yhdellä loikalla. Ei auttanut vaikka pidensin puoli askelta välejä, viimeinen väli oli pidennettävä kuuteen askeleeseen ennen kuin tytteli otti siihenkin ponnistuksen. Pitääpä tehdä noita hyppytreenejä lisää.

Ei siis rallatteluja. Ei haukkumista. Yhteistyötä mamman kanssa. Voiko se todellakin olla näin yksinkertaista ja näin pienestä kiinni?

Hieman ennen treenin loppua olimme Nekun kanssa harjoittelemassa yksittäisenä esteenä rengasta, kun hallin ovi avautui ja seuraavan treeniryhmän kouluttaja Niina-Liina Linna astui ovesta sisään. Nekku ei ole koskaan aiemmin nähnyt häntä, mutta voi sitä riemua. Välittömästi kaikki mamman namipalkat ja kehut häipyi mielestä, Nekun oli täysin mahdotonta olla paikoillaan renkaan takana. Onneksi se empi juuri sen verran, että Niina-Liina ehti konttorin puolelle eikä Nekku kierroksestaan huolimatta loytänyt häntä. Se palasi samaa laukkaa kiltisti takaisin renkaan taakse ja sain palkata onnistuneesta renkaan suorituksesta. Nekkuli on siis vielä todella häiriöaltis, pitänee pikku hiljaa jotenkin saada sitä häiriötä lisää. Voi toki olla, että olimme jo treenanneet Nekkusen kiintiön siltä päivältä täyteen ja olisi pitänyt lopettaa aikaisemmin. Vai olisiko muita hyviä ideoita?

Fysioterapiaa

Olimme maanantaina Toffeen fysioterapiassa Espoon Eläinsairaalassa. Eläinfysioterapeutti Riina Kellman on hoitanut Toffeeta aina siitä polvileikkauksesta lähtien, kohta kahden vuoden ajan. Riina on myös agilityharrastaja, niinpä meillä on aina riittänyt juttua vaikka kuinka paljon, fysioterapiasta, koirista, agilitystä, kisoista, kouluttajista ja elämästä yleensäkin. Alkuun terapia oli vesijuoksua ja lihashuoltoa, Riina antoi ohjeita ja treenivinkkejä kuntoutukseen. Nyt jo puolentoista vuoden ajan fysioterapia on ollut ylläpitävää lihashuoltoa, Toffee käy fyssarilla n. kahden kuukauden välein. Toffee on jäykkä, mutta kankea niin kuin emäntänsäkin (ehkäpä emäntäkin hyötyisi fysioterapiasta!), se on täysin etupainoinen ja niinpä sen selkälihakset ovat lapaluiden välistä aina perusjumissa.

Vamman jälkeen Toffeelta hävisi lihasmassa vasemmasta takajalasta käytännössä kokonaan. Maaliskuun viimeisenä 2007 sattuneen loukkaantumisen jälkeen se oli ensin viisi viikkoa lyhyillä remmilenkeillä. Toukokuun alussa koira leikattiin ja sen jälkeen Vohveli oli alkuun lenkkikiellossa, vähitellen kahdeksan viikon aikana remmilenkkeilyä lisättiin. Sen jälkeen alkoi aktiivinen kuntouttaminen. Vähitellen Toffee alkoi käyttää kipeää jalkaa enemmän ja lihasmassa alkoi palautua. Toffee oli kuitenkin oppinut kolmijalkaiseksi, se varsin helposti alkoi keventämään painonsiirtoa vasemmalle jalalle ja alkoi peitsaamaan lenkeillä. Samaten, kun se istui, se istui kokonaan oikean jalan päällä. Se tekee sitä välillä vieläkin, mutta korjaa kyllä käskettäessä asennon. Se hyötyy hieronnasta, sillä se venyttelee ja ravaa aina fysioterapian jälkeen paljon paremmin. Samoin istuessa asento on todennäköisemmin oikea.

Fysioterapiassa Toffee ei ensin meinaa suostua käsittelyyn. Riinan komentaessa koiraan maahan se istuu pää roikkuen eikä ota käskyjä kuuleviin korviinsa. Toisella matalalla maahan-käskyllä Toffeliini yleensä alistuu, muttei mene makaamaan Riinan eteen, vaan johonkin välimaastoon Riinan ja minun väliin. Lopulta asento saadaan aikaiseksi ja päästään asiaan. Jumikohdissa Toffee nostaa päätään maasta kuin kysyen kauanko tätä koiran kidutusta vielä pitää kestää, mutta vähitellen silmät alkaa lurpsia ja koira nauttii käsittelystä rentoreiskana.

Tällä kertaa nurkassa oli myös pieni kankainen kuljetushäkki. Alkuun sieltä kuului pientä protestointia ja näkyi musta nenänpää ja pari käpälää, jotka etsivät ulospääsyä. Mutta kun sellaista ei löytynyt, pikkuinen otus antoi periksi ja kävi takaisin nukkumaan. Nekku oli kovin kiinnostunut tuosta häkistä, mutta emme päästäneet Kekkua tekemään lähempää tuttavuutta sen kanssa ennen kuin Toffeen fysioterapia oli ohi. Häkistä astui esiin pieni bordercollien alku Zoi, Decathlete's Delizia, ikää vajaa kahdeksan viikkoa ja painoa reilu kolme kiloa. Söpö tapaus ja uskomattoman reipas. Riina oli saanut pennun kotiin vajaa viikko aikaisemmin ja kaikenlaista pentumaista oli jo tapahtunut, kenkien syönnistä alkaen. Riinan muut koirat olivat ottaneet tulokkaan hyvin vastaan, mutta leikkikaveriksi niistä isommista ei vielä oikein ollut.

Onneksi meillä on Nekku. Sehän osaa käsittämättömän hyvin koirien kielen. Samantien Nekku tajusi pikkuisen olevan vasta pentu ja todella varovasti se maata pitkin ryömien lähestyi pentua. Zoi riensi Riinan syliin turvaan, mutta sieltä käsin alkoi kiskoa Nekkua parrasta. Nekun häntä heilui, se kieri selälleen ja mielisteli pentua. Lopulta uteliaisuus voitti ja pentu alkoi leikkiä Nekun kanssa. Vauhtia riitti, mutta todella nätisti leikki sujui. Kännykkäkameralla otetut kuvat olivat liikettä täynnä, mutta laitetaan tähän kuitenkin joku.

Toffee pääsi myös parturiin. Sen kikkarakarvainen turkki oli aikamoisessa takussa ja kuivunut näin talvipakkasilla ja kuivassa sisäilmassa. Niinpä otin koneen käteen ja surutta parturoin naamaa lukuunottamatta koko tytön. Alepan muovikassillisen verran taas tuli karvaa, siitä voisi kyllä tehdä lankaa ja kutoa lapaset! Lyhyempi karva on helppo pitää takuttomana. Toffeella oli lisäksi sisällä liian kuuma ja kuiva turkki ja iho tuntui kutiavankin, nyt on mukavampaa. Tohveli tykkää pukeutumisesta, niin ei pihallakaan tule liian kylmä. Täytyis vielä toi naamavärkki siistiä.

Agilityhirmu

Ollaan taas treenattukin. Nekun ohjatuissa treeneissä into on ollut aivan huippuluokkaa, mutta hanskassa se ei sitten olekaan ollut. Tiistaina KITÄH-treeneissä Susa oli tehnyt takaakiertoharjotteita. Takaakierto sinänsä ei Kekkulille ole mikään ongelma, se on vaan niin kamalan nopea, että mä olen koko ajan myöhässä ja tämä pikkuneiti ei anna sitä anteeksi. Se tekee omat ratkaisunsa ja sinkoilee lempiesteilleen. Radalla ei ollut puomia, mutta puomin ylösmenoliuska oli lappeellaan maassa aivan yhden takaakiertohypyn takana. Sinne puomillehan se olisi halunnut mennä. Silloinkin kun minä ehdin ohjaamaan, koira ei kiinnittänyt minuun tai siis ohjaukseeni mitään huomiota, eteenpäin liikkuminen oli tärkeämpää. Lopulta tuota kohtaa hinkkasimme ja hinkkasimme. Lelu kädessä se lopulta onnistui, jopa useampaan kertaan. Ilman lelua en ole vieläkään varma. Susan kommentit treeneistä oli, että sillä on nyt riemu päällä, mutta rallattelulla ei agilityssä pitkälle pötkitä. Hyvää oli pysyminen lähdössä. Samoin se, että Nekku jaksoi keskittyä toistoihin! Kertaalleen piti karata kavereita moikkaamaan...

Keskiviikkona ajoimme taas länsirannikolle. Alkurallattelut normaaliin tapaan. Tästä pääsi kouluttaja sanomaan ja teki silmät avaavan havainnon, mä palkkaan namuilla Nekun siitä, että se tulee takaisin. Sehän tietenkin innostaa koiraa lähtemään kunniakierroksilleen, kun se saa palattuaan namun! Mä kuulemma palkkaan koiraa namuilla muutenkin ilman, että koira on tehnyt mitään palkkaa ansaitakseen, "nättinamuja". Onhan se nätti, mutta palkkaukseen pitää kiinnittää kovasti huomioita. Pitää palkata sitä paikallaolosta, ei paluusta.

Alku radasta oli älyttömän haastava, kaksi hyppyä suoraan ja mutkaputken pää suoraan hyppyjen päässä. Putken kohdalla 3-4 metrin päässä oli kepit 90 asteen kulmassa hyppyihin nähden. Kepit oli kolmas este, ei siis putkea lainkaan. Ohjaajan piti ottaa koira kepeilta vastaan. Vaikka kuinka yritin työntää Nekua kakkoshypylle, tuli se siitä ohi suoraan kepeille, sivuirtoamisessa on vielä paljon tehtävää. Kepit meni useasti hyvin, keppien päässä oli u-putki, noin metrin-puolentoista päässä, juuri sillä puolella minne pujottelusta koira tulee ulos. Sehän oli aivan liian houkutteleva, vaikka siitä pitkin ohjata ohi suoraan edessä, mutta 90 asteen kulmassa olevalle muurille. Ohjaajan piti kepeillä irrota koirasta muurille ja omalla liikkeellään vetää koiruli putken ohi. No, lisää opeteltavaa. Juuri tuollaisissa kohdissa, joissa irtoan koirasta, Nekku ei seuraa lainkaan ohjausta, vaan tekee juuri sitä mitä huvittaa. Taas ahaa-elämys! Sen sijaan muurin jälkeen olleet hypyt ja takaakierrot meni tosi hyvin, kuulemma vien niissäkin liian lähelle estettä, mutta koira kulkee ja tekee älyttömän pienet kaarrokset. Lähellä ollessaan tuo näkymätön napanuora toimii ja koira seuraa ohjausta tosi hyvin. Koska koira on nopea ja minä hidas, pitäisi sitä irtoamista ja itsenäistä suorittamista entisestään vahvistaa. Treenien lopuksi Jaakko totesi, että kyllä teistä vielä tulee agilityhirmuja. Niin ehkäpä kymmenen vuoden päästä, kun Nekku on vähän rauhoittunut ja mulla on toi viidenkympin villitys!!!!

Sporttikoirahallilla treenasimme sitten tuota paikallaoloa. Toffeen treenatessa Nekku käy todella kuumana ja haukkuu hallin täydeltä. Toffeehan on hiljainen koira, mutta kun Nekku alkaa konserttinsa, haukkuu Toffeekin innosta. Kamala meteli. Toffeen into kyllä kostautuu treeneissä, mun hyvin koulutettu ja osaava agilityeläkeläinen tekee välillä mitä sitä itseään huvittaa. Sitä selvästi harmittaa, että mä nauran sille ja sen innolle, kun raukka on niin tosissaan, enkä ohjaa kunnolla. Pitää yrittää ottaa Toffeen kanssakin justforfun-tosissaan.

Nekku on loistavassa vireessä, kun tulee sen vuoro. Nyt istutin sen ensimmäisen esteen taakse (teimme vähän mukaellun harjoituksen tuosta Turun treenistä), palkkasin sen heti, kun peppu osui maahan. Koira istui vähän hölmistyneenä, annoin paikkakäskyn ja astuin askeleen poispäin, palasin takaisin, palkka. Kävelin ensimmäisen esteen taakse ja takaisin, palkka. Vielä vähän kauemmas, palkka. Taas ekan esteen taakse, "mennään", hyppy ja palkka. Nekku ei karannut kertaakaan eikä tehnyt yhtään rallattelua. Pidin myös Nekun treenit entistä lyhyempinä, ettei se vaan kyllästy. Välillä pääsi Toffee taas tekemään rataa. Nekun vuorolla teimme keppejä, rengasta, keinua sekä puomia. Edelleenkään ei rallateltu, sen sijaan into tehdä töitä mun kanssa oli ehkä parasta koskaan.

Koirahoitola

Olemme ydinperheen kanssa lähdössä pääsiäisenä 10 vrk Kiinan matkalle. Tekisi mieli ottaa karkkikoirat mukaan, mutta se ei ole järkevää eikä liene edes tällä aikataululla mahdollistakaan. Tytöille on siis ollut pakko keksiä hoitopaikka. Koirahoitoloita alkaa olla aika hyvin, pitäisi vaan löytää se sopiva. Kustavissa on koirahoitola Koiralinna, jossa koiria ei pidetä häkeissä, vaan saavat olla vapaana tavallaan kotioloissa. Arvatenkin tuo paikka oli jo täyteen varattu. Hanna-siskoni on vienyt Emma-koiraansa Salossa sijaitsevaan koirahoitolaan. Emma on kovasti aina tykännyt olla siellä ja niinpä ajoimme sinne Toffeen ja Nekun kanssa tutustumaan.

Ihanassa maalaismaisemassa sijaitsi vanha rintamamiestalo ja piharakennus. Pihapiiriin oli myös rakennettu kolme punaista varastonnäköistä rakennusta, joiden ympärillä oli verkkoaidat. Lisäksi pihalla oli pari kymmentä koirankoppia omine aitauksineen, kuulemma ovat "kesämökkejä". Välittömästi, kun ajoimme pihaan uteliaita hoitolan asukkeja juoksi omille pihoilleen tutkailemaan tulokkaita. Vasta, kun otimme koirat autosta ja hoitolan emäntä saapui pihalle, alkoi haukunta. Joku koirista oli kyllä haukkunut äänensä käheäksi, tosin en tiedä, millainen sen ääni on normaalisti.

Kävelimme tutustumaan hoitolan rivitaloon. Sisällä oli lämmintä ja tila oli jaettu kahteen huoneeseen. Käytävän varrella oli kymmenkunta koppia eli yksiötä. Jokaisessa muutaman neliön kopissa oli koiraluukku ulos. Käytäväseinän alaosa oli kiinteä seinä, mutta yläosa verkkoaitaa. Kaikissa kopeissa oli asukki, vaikkei vielä ollut hiihtoloma, mutta viikonloppuhoidollekin näyttää olevan kova tarve. Nekku oli aivan innoissaan kaikista uusista kavereista ja yritti pussailla kaikkia verkkoaidan läpi, onneksi kaikki olivat häntää heiluttavia, rauhallisia koiria eikä kukaan niistä pitänyt Nekkua uhkaavana. Läheisriippuvainen Toffee sen sijaan painautui tiiviisti minuun ja oli koko ajan suuntaamassa ovelle.

Hoitokoirilla oli koppinsa ulkopuolella käytävällä ruokakipponsa ja omat ruokansa sekä koukuista riippui niiden omia tavaroita,remmit ja kaulapannat. Koirilla on siellä tarkka rutiini, kävelyt ja ruokailut samoin kuin kotona. Myös turkin harjaukset ja lääkkeiden annot sujuvat sopimuksen mukaan. Jokaiselle koiralle tehdään kirjalliset hoito-ohjeet. Aamulla koiraluukut avataan ja koirat pääsevät kulkemaan sisään ja ulos oman halunsa mukaan. Pihalla jokaisella yksiöllä on oma aidattu n.10 m2 alueensa. Illalla kymmenen aikoihin luukut laitetaan kiinni ja hoitola rauhoittuu yöhön. Koirilla on siis hyvät oltavat. Kopit siivotaan päivittäin, samoin ulkoaitaukset. En nähnytkään yhtään koirankakkaa missään. Ainoat kakkijat olivat Toffee, Nekku ja Emma, niidenkin jätökset koirattiin pois.

Hoitolan omistaja näki minusta, että ajatus koirien, etenkin Toffeen, jättämisestä pienehköön tilaan ilman jatkuvaa kontaktia sille läheisiin ihmisiin on ahdistava. Hän kysyikin, uskallanko jättää koirani hänen hoitoonsa. Suurin osa hoitolan asiakkaista on kanta-asiakkaita. Kuulemma hoitolaan tuominen ja rakkaan lemmikin jättäminen onkin omistajille vaikeampaa. Koirat kotiutuvat tosi nopeasti. Nekun puolesta en pelkääkään. Sille riittää, että Toffee ja Emma ovat lähellä, ruokaa saa riittävästi ja juosta täysillä välillä. Toffee sen sijaan kaipaa ihmisiä. Se ei ole koskaan koko kahdeksanvuotisen elämänsä aikana ollut vieraassa paikassa hoidossa. Mutta nyt on pakko. Hyvin se menee.

bc

Ei todellakaan ole tarkoitus vaihtaa rotua, mutta Nekkusesta tuli bc. Oikeastaan kyse on C/B-lonkista. Kennelliitosta tuli eilen Nekun terveyslausunnot. Kyynärnivelet on terveet, samoin silmät. Toinen lonkista, oikea, tulkittiin siellä lähes normaaliksi eli B:ksi, vasen jäi C:ksi. Kuten sanottu harmistus on unohdettu ja nythän mulla on Kennelliitonkin mukaan bc, agilityferrari. Kun vain kuski pysyis mukana...

Edistymistä ohjatuissa treeneissä

Ohjatuissa treeneissä on edistymistä tapahtunut kovasti. Anne Luoto otti Mankisen Karin paikan HSKH:n kouluttajana Karin jäätyä isyyslomalle näistä hommista. Onnittelut muuten terveestä tyttövauvasta Mankisille! Anne tuntee meidät jo kesän treeneistä, sillä hän treenasi silloin Hipun kanssa samassa ryhmässä ja on ollut apukouluttajana muutenkin Nekun treeneissä. Nekku teki taas aluksi kunniakierroksen, mutta kun sai osakseen vain murinaa (minun pyynnöstäni kaikki treeniryhmäläiset murisevat Nekulle eivätkä päästä sitä tapaamaan koiria, jos se lähtee radalta moikkailemaan kavereita), palasi se kiltisti luokseni ja teki tosi hienosti töitä sen jälkeen. Todella kiva rata, sylikäännös heti alkuun, pari u-putkea vierekkäin, rengas hyppysuoralla, poispäinkääntö ja puomin jälkeen takaakierto hypylle ja 90 asteen avokulma kepeille. Poispäinkääntö oli ainoa hankala paikka! Muuten aivan mahtavaa, kehuja tuli kovasti ja meikäläiselle hiki.

Keskiviikkona ajoin taas länsirannikolle. Mieli oli matala, enkä oikein olisi halunnut lähteäkään. Toivoin kovasti yli 10 asteen pakkasta, että treenit olisi peruutettu, mutta ei -9,8. Lähteä piti, vaikka se C-lonkka-asia askarruttikin. Turussa saatiin kehuja meidän parhaasta treenistä ikinä. Jaakko ihaili Nekun vauhtia ja kerroin hänelle Nekun C-lonkista, kokenut kouluttaja, koiran hyvinvoinnista välittävä ohjaaja ja koirankasvattaja, jonka mielipidettä arvostan suuresti, tuhahti vain että "tähän se ei vaikuta mitään", koiran lihaskunnosta pitää pitää erinomaista huolta joka tapauksessa. Enköhän nyt unohda tuon huonon uutisen, pentujahan ei Nekulla ollut tarkoituskaan koskaan tehdä.

Lähdössä on toki treenaamista, mutta kouluttaja piti sitä jo tyydyttävänä. Koira seuraa todella tarkasti ohjausta, huomasin vain välillä unohtavani Nekun selkäni taakse eikä se Toffeen tapaan seuraakaan silloin minua, tähän pitää kiinnittää huomiota, koira mukaan ja katse koirassa! Kepit sujuvat, vauhtia riittää, puomin alastulokontakti kunnossa, takaakierrot ja välistävedot menevät kuin vettä valaen minimaallisilla kaarroksilla. Eikä tytteli etsinyt päästäistä lainkaan. Treenin lopuksi kuuntelin Jaakon kommentteja ilosta hehkuen, tosin nyt sai ohjaaja kuulla kunniansa välillä lepsusta ohjauksesta (hyvä, hyvä, nyt päästään vihdoin asiaan, siis agilityyn!!!), samalla Nekku istui vieressäni ilman kaulapantaa ja remmiä eikä yrittänytkään lähteä moikkaamaan seuraavan treeniryhmän koiria, vaikka ne tulivat jo kentälle. Miten ylpeä olinkaan tuosta pikkutytöstä.

Pari viikkoa pikakelauksella, hyvää ja huonoa

Blogi on ollut hiljaa, koska nettiyhteys on ollut toimimaton. Kyseessä oli virustorjuntaohjelman virhetunnistus, mutta Elisan asiantuntevan tukipalvelun avulla ongelma ratkesi. Olisin tietysti voinut soittaa sinne jo kaksi viikkoa sitten! Se siitä.

Palataan näihin päähenkilöihin. Toffee täytti kahdeksan vuotta, viikko varsinaisen syntymäpäivän jälkeen vietettiin synttäreitä sukulaisten kesken. "Serkut" Emma ja Viiru tulivat viikonloppuvisiitille sekä "tädit" Hele ja Hanna. Toffee sai lahjaksi herkkuja, joita sitten kaikkien kesken jaettiin. Viiru viihtyi pääosin kylppärissä lämpimän lattian päällä. Tosin se siirtyi saunan lauteille, kun lenkkien ja lumihankileikkien jäljiltä piti paria vehnäneitiä sulatella esiin lumipaakkujen alta. Tottahan kutsuilla leikitään ja tällä kertaa jokainen koira sai haasteekseen etsiä perunalastupurkin. Purkissa oli pekoniluuherkku sekä vessapaperihylsyssä keksi. Hienosti oli vuodenvaihteen opit menneet perille, Toffee pääsi sankarina tietenkin ensimmäisenä etsintään ja muut malttoivat kiltisti odottaa vuoroaan.

Synttäreiden kunniaksi ruuaksi oli tarjolla sisäfileepihvit, myös kaksijalkaisille vieraille, jotka ruokailivat tosi pitkän kaavan mukaan. Niinpä iltalenkille koirulit pääsivät vasta puoli kahden aikaan yöllä, eipä ollut muita liikenteessä. Kaikki kolme koiraa ja kissa nukkuivat samassa vuodesohvassa sisareni kanssa, mitäs vikaa minun seurassani ja parisängyssä oli? Kaiken kaikkiaan hieno viikonloppu.

Agilityäkin ovat molemmat tyttelit päässeet treenaamaan. Sporttikoirahallilla on tehty Nekun kanssa lähinnä keppitreeniä, keinua, lähtöharjoittelua sekä sivuirtoamista. Keppien kanssa on edistytty hyvin, Nekku malttaa pujotella loppuun asti, vaikka olen pistänyt houkutusputkea keppien päähän ja vaikka olen lähtenyt tekemään kepeillä sivuirtoamistreeniä. Keinu edityy hitaasti, mutta toivottavasti varmasti, Nekku ei lainkaan epäröi juosta keinulle, vaikka se tietääkin keinun heilahtavan, itsenäiseen suorittamiseen on kyllä kovasti vielä tekemistä.

Hyppysuorat menee Nekulla ongelmitta, mutta jos esim. kolmen hypyn sarjassa keskimmäinen on hieman sivussa ja ohjaan kolmannen hypyn kohdalta, Nekku juoksee keskimmäisen hypyn ohi. Tätä on nyt treenattu ja kyllä ne pari aivonystyrää Nekun päässä on kovasti töitä tehnyt ja keskimmäinen aitakin tuntuu kauko-ohjauksellakin löytyvän.

Haastetta riittää lähdöissä. Nyt taas, kun esteiden suorittamisen riemu on löynyt, en ole halunnut treeneissä hinkata lähtöä, vaan olen antanut sen varastaa ja ottanut tavallaan lentäviä lähtöjä. Sain tästä ankarat moitteet Suoknuutin Jaakolta kevätkauden ensimmäisissä treeneissä Turussa. Ininäni toisen innosta ja sen lannistumisesta tiukalla lähtökurilla eivät saaneet lainkaan vastakaikua. "Jos pääsisit töistä lähes joka päivä puolen päivän aikaan ilman, että pomo huomauttaa, etkö kokeilisi sitä aina?" oli vastaus, pakko myöntää - kokeilisin ja harmittaisi aivan vietävästi silloin, kun pitäisi olla työajan loppuun asti.

Nyt siis treenataan innon hallitsemista ja pysymistä lähdössä. Lähteä saa vain sanallisesta käskystä "mennään", ei mistään muusta sanasta, ei liikkeestä, ei käden heilahduksesta, ei päänkäännöstä. Kunpa itsekin muistaisen tuon. Välillä olen sanonut "Nekku", välillä "aita"... Ehkäpä on kohtuutonta vaatia koiralta täsmällistä suoritusta, kun itse teen mitä sattuu. Kuten todettu, nyt treenaamme tätä molemmat. Kuukauden verran on ruokakipolle MENTY paikallaan olon jälkeen. Kotioloissa toimii loistavasti, mutta kun saadaan intoa lisää mukaan, haastetta riittää. Mutta en anna periksi.

Päivien pidetessä olemme alkaneet lenkkeillä enemmän ja enemmän Laajalahden jäillä. Hangessa kahlaaminen tekee meille kaikille hyvää. Kyllä siellä Villa Elfvikin seuduilla on rauhallista ja kaunista.

Kävimme Nekun kanssa 7.2. Mevetissä lonkka- ja kyynärkuvauksissa sekä silmätarkastuksessa. Kun ajoimme parkkipaikkaa etsien, näimme muita mukaan tulevia vehniä. Olisiko Nekku luullut, että olimme tulossa kyläilemään Jane-siskon luo, koska se alkoi välittömästi vinkua ja avattuani takakopin oven se säntäsi etsimään tuota vehnää? Nekku on koira, joka ei koskaan karkaa autosta, vaan aina lähdetään vasta luvalla, mutta nyt oli luonto voimakkaampi. Ehdin jo nähdä mielessäni sen auton alle jääneenä, mutta kun toista vehnää ei pihoilta löytynyt, tytteli palasi vahingoittumattomana.

Kasvattaja Jaana oli hoitanut järjestelyt ja 3 muutakin vehnää Unna, Oili ja Remu oli mukana. Olimme viimeisinä vuorossa, ensin tarkastettiin simät ja ne todettiin terveiksi. Sitten koirat rauhoitettiin. Nekku oli pienin kaikista, mutta sitkeästi vastusti unentuloa. Lopulta senkin oli annettava periksi. Jännitimme kovasti kuvauksen tuloksia. Kyynärät ovat terveet. Suureksi mielipahakseni ja harmikseni Nekulla on C-lonkat eli lievä lonkkaniveldysplasia. Olin osannut varautua siihen, sillä Nekun Iiris-siskollakin on C-lonkat. Isällä A- ja emällä B-lonkat, erityisen pahoillani olen kasvattajan puolesta, mutta oma agilityharrastukseni pani myös miettimään sen jatkamista Nekun kanssa. Kuvat katsoi kokenut eläinlääkäri Per Axelson, joten tuskin Kennelliitosta muutosta tuloksiin tulee. Axelson sanoi, ettei tuosta ole Nekulle mitään haittaa eikä se ole este agilityharrastukselle. Lihaskunnosta pitää huolehtia eikä sohvaperunaksi ja koiran säästäjäksi saa jäädä. Muutkin kokeneet vehnäihmiset totesivat, ettei C-lonkat estä harrastamista ja normaalia koiran elämää hamaan vanhuuteen. Onneksi Nekku on medikokoinen ja kevytrakenteinen...

Olen silti ollut pahoilla mielin ja miettinyt koko agilityharrastuksesta luopumista. Toffeehan loukkasi jalkansa agilitytreeneissä enkä voi sitä koskaan antaa itselleni anteeksi, vaikka vahinkohan se oli ja ristisidevamma olisi voinut tulla muutenkin. Koira on nauttinut agilitystä aina ja edelleen innostuu treenaamisesta miniesteillä. Mutta voinko tietäen Nekun lonkkatilanteen hyvällä omalla tunnolla pistää sen kovaan harjoitteluun?

Rosmoja namikaapilla

Tänään päivällä meillä oli käynyt rosvoja. Näin ainakin kirkassilmäiset ja innokkaat heiluhännät väittivät, kun palasin töistä. Yllättäen näille rosmoille eivät kodin tekniikka tai pöytähopeat kelvanneet, ainoastaan kodinhoitohuoneen koirakaappiin oli murtauduttu ja erilaiset herkkupussit oli tyhjennetty. Oikeastaan varkaat jäivät vähän kuin rysän päältä kiinni, sillä palattuani Toffee ryntäsi vastaan viimeinen siansaparo suussaan....

Epäilen tämänkin tempauksen takana olevan Kekkulin aivot, sillä pikkuneidillä on taipumus näpistelyyn silmän välttäessä. Voihan sitä tietysti vanha koirakin oppia uusia temppuja, Toffee ei vaan koskaan aikaisemmin ole ottanut mitään sille kuulumatonta. Mutta se on tavattoman taitava avaamaan erilaisia asioita, siinä se on selvästi Nekkua parempi.

Nyt on sitten pitkän lenkin vuoro, että saadaan namikalorit poltettua. Mites se vanha sanonta menikään: herkku sekunnin suussa ja vuosi vyötäröllä! Tekee mammallekin hyvää...