Nekkusen juhannus ja kuinkas sitten kävikään

Kesä alkaa kallistua lopuilleen, lienee hyvä aika muistella, mitä meille on tänä helteisenä, mutta meille alakuloisena kesänä tapahtunut. Nekkusesta tietenkin on kyse.

Juoksu alkoi vasta kesäkuussa, tarkalleen 11. päivä perjantaina. Siis kuukauden myöhemmin kuin edelliset juoksut. Viikkoa myöhemmin siirryimme kesälaitumille Kustaviin. Mökkisaaressa on kyllä kymmenkunta muutakin mökkiä, mutta lähimmät naapurimökit ovat olleet jo vuosia tyhjillään. Niinpä koiruleilla on ollut aika laaja pihareviiri. Tosin Toffee pysyy pääsääntöisesti vain omalla tontilla, se kun vahtii koko ajan laumaa ja haluaa olla siellä missä sen ihmisetkin ovat. Nekku taas haluaa olla siellä missä Toffee, niin eipä sekään lähde itsekseen minnekään. Siskoni Emma-koira sen sijaan laukkaa ympäri saarta, kaikki sen tuntevat ja usein saadaan mökille vieraita naapureista, kun tuovat Emmaa takaisin milloin kävellen, milloin veneellä.

Juhannusaattona lähdimme isäni kanssa hakemaan vielä viimeisiä tarvikkeita kaupasta ja samalla katsomaan Kustavin maistonkien pystytystä. Yleensä koirat ovat mukana, mutta koska siellä on aina paljon muitakin koiria, Nekkusella juoksu ja ilma oli niin lämmin, ettei koiria voinut autoon jättää, lähdimme tällä kertaa ilman kavereita. Äitini jäi tekemään juhannussiivoja ja koirat hänen kanssaan. Toffee hyppäsi muutaman kerran veneeseen, eikä voinut käsittää, miksei se päässyt mukaan. Se lähti veneen perään ja juoksi toiselle laiturille katsomaan. Emma sen sijaan lähti laukkaamaan perässämme naapurimökille päin ja siitä vielä kauemmas, niin kuin valitettavasti saimme myöhemmin kuulla. Nekku ja Toffeekin perässään. Nekulla 15. juoksupäivä. Äidin huutoihin koirat eivät korviaan loksauttaneet.

Jonkun ajan, ehkäpä noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua Nekku säntää ensimmäisenä takaisin mökille selvästi jotakin säikähtäneenä ja painuu suoraan pöydän alle piiloon. Hetken kuluttua perässä tulla jolkottelevat Toffee ja Emma. Heti tyttöjen tultua metsästä kuuluu kahinaa ja neljäs koira ilmestyy näkyviin. Iso, harmaa suursnautseriuros seuraa tyttöjä vetäen perässään vähintään metrinmittaista tukkia, johon se on köydellä kytketty. Kohta uroksen perässä saapuu nuori mies, joka kertoo olevansa uroksen isäntä ja että he mökkeilevät parin mökin päässä, aikamoisen ryteikön ja vesijättömaan takana. Isäntä oli kovin tyytyväinen kertoessaan kuinka hänen koiransa ei koskaan karkaa, koska se on kytkettynä koko ajan. Sinänsä mielenkiintoinen keskustelu, sillä se käytiin meidän pihamaalla ja hänen koiransa tukkeineen oli siinä vieressä...

Niin Nekulla oli siis juoksu. Kukaan ei nähnyt mitään, mutta mahdollista oli, että snautseri oli päässyt astumaan pikkulikan. Soitto eläinlääkärille: koirille ei ole katumuspilleriä, kesketyshormonihoidoissa on sen verran sivuvaikutuksia, ettei sitä kannata koiralle antaa, ellei tiineyttä oikeasti todeta. Kuulemma ultraäänitutkimusta ei kannata tehdä ennen kuin 24 vuorokautta astumisesta, niinpä ei auttanut kuin odotella.

Juoksu loppui aikanaan. Mutta koira ei vaan ollut oma itsensä. Se oli väsynyt ja vaisu, ruokahaluton ja säikky, mutta terrierin tavalla kuitenkin innostui aina välillä. Nekku oppi uimaan, kävimme Agirodussa Ylöjärvellä, starttasimme Nekun kanssa ensimmäisiin yksilöepiksiinkin HAU-openissa ja pääsimme KITÄH-ryhmän treeneihinkin kertaalleen ennen kesätaukoa. Koira oli hidas, mutta kuuliainen. Hirveä hellehän silloin oli, mutta joko koiruli kärsi kunnon valeraskausoireista tai sitten se oli tiineenä.

Torstaina 22.7. kävimme Raisiossa eläinlääkärissä ultraäänessä. Kohdussa oli jotain! Ainakin nestettä, epäily ruskuaispussista, mutta ei mitään sikiönnäköistä, kohtu oli paksuuntunut, muttei tulehtuneen näköinen. Eläinlääkäri oli sitä mieltä, ettei tuolla löydöksellä kannata hormonihoitoa antaa, kontrolliuä viikkoa myöhemmin. Niinpä suuntasin taas Raisioon seuraavana keskiviikkona. Neste ei ollut hävinnyt, kohdussa oli ehkä yksi pentu, mitään sydänääntä siinä ei näkynyt. Koska pentu ei ollut toivottu ja ainokaisesta saattaisi tulla niin iso, että synnytyksestä todennäköisesti tulisi ongelmallinen, sai Nekku siinä samassa keskeytyspiikin ja toisen 24 tuntia myöhemmin.

Koira ei vaan tullut kuntoon. Kotona se kävi makaamaan lattialle odottessaan, että minä saan kengät jalkaani. Lenkillä se teki nopeasti asiansa ja halusi kääntyä takaisin. Ruoka ei oikein maistunut. Niinpä tänä maanantaina kavimme Espoon Eläinsairaalassa erikoiseläinlääkäri Anders Erikssonin luona ultraäänikontrollissa.

Kohtu ei ollut pienentynyt, vaan samainen nestekertymä siellä edelleen oli ja kohdun seinämä oli paksuuntunut. Se ei kokeneen lääkärin mukaan näyttänyt vielä pahalta bakteeritulehdukselta, mutta sellaiseksi kyllä kehittyvältä. Ilmaisesti siellä sitä pentua ei ole koskaan ollutkaan. Koska Nekulla ei pentuja ole sunniteltukaan, vaan sterilisaatio olisi jossain sopivassa vaiheessa ollut edessä, sen aika olisi nyt ennen kuin paha märkäkohtutilanne pääsisi kehittymään.

Keskiviikkona Nekku sitten leikattiin. Kaikki oli kuulemma mennyt hyvin. Leikkauksen aikana se oli saanut antibioottia, muttei tarvinnut mitään kuuria jatkoon, vaikka tulehtunut se kohtu oli ollut. Hakiessani Nekkua se oli juuri puoli tuntia aiemmin saanut opiaattia, buprenorfiinia, niinpä kaveri makasi aivan reporankana, kauluri päässä hoitohuoneen lattialla, pikkaisen hännänpää käväisi lattiasta irti, kun kävelin sisään.

Koiruli ei jaksanut nousta ylös lainkaan tai se ei uskaltanut, sillä se ei tietenkään ollut hahmottanut kauluria, kun se oli ensimmäisen kerran yrittänyt nousta ja lähteä kävelemään, ja kauluri oli raapinut laattalattiaa ja äänihän on kuin kynsillä raapisi liitutaulua, sen jälkeen Nekku ei suostunut kaulurin kanssa liikkumaan. Kotiutuskrteereihin kuitenkin kuuluu, että koiran pitää itse kävellä ovesta ulos. No Nekku nostettiin matolle tuulikaapin oven eteen ja sekä tuulikaapin ovi että ulko-ovi avattiin. Kun koira näki ulkomaailman, niin se raahautui viimeisillä voimillaan ulos ja lysähti samantien makaamaan asvaltille, mutta kotiutuskriteerit täyttyivät.

Koko illan Nekku oli ihan kanttu vei, yöllä se nousi seisomaan, mutta ei suostunut tötterö päässä ottamaan askeltakaan. Otin kaulurin pois ja samassa silmänräpäyksessä se oli nuolemassa haavaansa. Ei auttanut kun pistää kauluri takaisin ja pikkuneiti seisoi samoilla sijoilla sitten loppuyön. Pikkuisella ruiskulla juotin sitä, kun se ei muuten juonut ja nostin pari kertaa pihalle pissalle ilman että se suostui asioitaan tekemään.

Torstaina suljin sen päiväksi kodinhoitohuoneeseen, ettei Toffee pääse tekemään hoitotoimenpiteitä, ja siellä se oli ilmeisesti vähän liikkunut päivän aikana, kun ei maannut pedillään, vaan tuli suihkunurkkauksesta häntä heiluen. Tietenkin se törmäsi johonkin tuolin jalkaan kaulurillaan eikä suostunut taaskaan liikkumaan.... Sydäntä särkevää katsottavaa, mutta nuolijatyttönä se ei muuten jätä haavaa rauhaan. Perjantaina tuo ei enää estänyt haavan nuolemista, jollain konstilla Nekku oli saanut kaulurin pois ja haavasiteet oli päivän aikana poistettu. Onneksi haavalla on sulavat ompeleet ihossa, joten se näytti ihan siistiltä eikä toistaiseksi mitään infektion merkkejä ole näkynyt. Suihkutin tietenkin ja desinfioin haavan ja laitoin uuden haavasiteen.

Olen ollut Nekusta tosi huolissani, parantuminen ei lähtenyt niin hienosti käyntiin kuin toivoin. Pari ensimmäistä leikkausen jälkeistä päivää Nekkua piti juottaa ruiskulla, 2-3 desiä vettä päivässä. Syömisen kanssa sama juttu. Se pissasi ensimmäisen kerran sairaalasta tulon jälkeen vasta puolentoista vuorokauden kuluttua. En tiedä kuinka kipeä tytteli on, kipulääkettä olen antanut toistaiseksi säännöllisesti. Kuitenkin kamala kauluri lienee suurin syyllinen vaisuuteen. Sain Sievisen Jaanalta hienon vinkin, lapsen unipuku ja siihen hännälle reikä. En kuitenkaan löytänyt sellaista, mutta töistä sain putkisidosta, johon tein tassuille reiät. Nyt häntä heiluu, liikkuminen on mahdollista. Kohta lienee se vaihe edessä, että tulee vaikeuksia pitää neiti aloillaan, luvassa kun on vain remmilenkkejä kahden seuraavan viikon aikana. Näin ainakin toivon.