Mitä mä teen sun kanssa?

Tällä viikolla ohjatut treenit ovat jääneet väliin, kun mamma on ollut flunssassa. Torstaina kuitenkin kaivauduin sohvan uumenista Sporttikoirahallin treeneihin. Täytyihän noille koiraparoille saada jotain ajanvietettä. Niinpä ajattelin treenata kavereiden kanssa sellaista, mikä ei vaadi ohjaajalta juurikaan liikkumista.

Toffee ei oikeastaan koskaan ole osannut takaaleikkausta, siis sitäkään ei sille koskaan ole oikein opetettu. Todella herkästi Toffee kieltää esteen ja väistää sille puolelle, minne olisin leikkamassa. Useinmiten tietenkin olen leikkaamassa väärään aikaan ja liian lähellä estettä ja erityisen myrkyllistä koko jutulle on, jos joudun hidastamaan tai jopa pysähtymään ennen takaaleikkausta, koska olen jo ajautunut liian lähelle estettä. Takaaleikkaus oli siis treeniohjelmassa molempien kanssa. Kaksi hyppyä suoraan ja sitten kääntyminen putkeen, joka oli pari metriä sivussa hyppysuorasta, mutta sen suuntaisena lähes suorana. Houkutusesteenä oli hyppysuoran jatkeena pituus.

Toffeen kanssa takaaleikkaus alkoi muutaman terrieripyörähdyksen jälkeen sujua ihan mukavasti. Nekku on tehnyt tuota treeniä viimeksi joskus kesällä, joten otin namikipon harjoitukseen mukaan. Kävimme yhdessä viemässä kipon kakkosesteen siivekkeen taakse. Ensimmäisellä kerralla se ei huomannutkaan namikippoa, vaan singahti hyppysuoran ja todella hienosti haki sitten minusta katsoen putken kauemman pään. Tavallaanhan siinä tuli takaaleikkaus, sillä Nekku kääntyi pituuden jälkeen juuri oikeaan suuntaan ja olinhan minä sen putkikäskynkin antanut. Taitava!

Olimme aloittaneet Nekun treenit jo siitä, että Toffeen mennessä ensin radalle harjoittelemaan palasin palkkaamaan Nekun hiljaa paikalla olosta. Se nimittäin alkoi saman kiljumisen ja riuhtomisen heti ja pääsi karkaamaan radalle, kun remmiin tekemäni solmu antoi periksi. Onneksi se juoksi remmi kaulassa Toffeen luo ja sain sen kiinni astumalla remmin päälle, ilman remmiä ei olisi ollut toiveitakaan. En sanonut koiralle mitään, vaan ihan rauhallisesti (miten osasinkaan olla kiehahtamatta) palautin sen takaisin kentän laidalle ja sidoin kunnolla paaluun kiinni. Taas pienen terrierin päässä herneen kokoiset aivot tekivät kuumeisesti töitä ja tytteli istui paikallaan ihan hiljaa. Ja sai juustonpalan ja isot kehut. Pientä vinkumista sen jälkeen, johon en kiinnittänyt mitään huomiota, mutta muuten ihana rauha ja hiljaisuus!

Vuorotellen tytöt treenasivat. Lyhyitä pätkiä ja vähän toistoja. Ja taas vaihdettiin koiraa. Nekun kanssa treenattiin taas paikalla oloa, ei karkaamisen elettäkään. Sivuirtoamista samoin, nyt tuolla hyppysuoralla. Tein sen sivuirtoamisharjoituksen ennen takaaleikkaustreeniä, joten ei ihmekään, että Nekku ei huomioinut namikippoa ensin. Toisella yrittämällä takaaleikkaus namikipolle jo onnistui, pari toistoa namikipon kanssa ja lopuksi ilman. Kyllä, toimii se. Hidasta, mutta toivottavasti varmaa.

Toffeen kanssa olen ollut parillakin hyppykurssilla. Se kun hyppää kuten vehnäterrieri, korkeita hyppyjä suoraan ylöspäin neljällä tassulla. Toffee ei osaa kunnolla painonsiirtoa taakse, se on kropaltaan täysin neliömäinen eikä se ole kovin hyvin kulmautunut. Käytännössä Toffeen kaikki voima on etujaloissa ja se joutuu tekemään aivan valtavasti töitä hyppyjensä eteen. Niinpä se ei oikein osaa arvioida myöskään oikeaa ponnistuspaikkaa, vaan mitä korkeammaksi ja leveämmäksi se hypyn arvio, sitä kauempaa se pyrkii loikkaamaan. Ollen aina riman päällä hyppykaaren laskevalla osalla ja näin se on räsähtänyt useamman kerran suoraan esteen päälle.

En oikeastaan tajunnut tuota ennen kuin Nekku tuli taloon. Se on aivan erilainen liikkeiltään. Nekulla painonsiirto on luontaista ja voimaa reisissä ja pakaroissa paljon. Laakeat hypyt lähtevät helposti, se osaa arvioida ponnistuspaikan hyvin, tietäessään käännöksen olevan tulossa se taipuu riman päällä ja tekee tosi pienet kaarokset. Nekku on vehnäterrieriksi liian pitkärunkoinen, mikä tietenkin vielä parantaa sen liikkumista.

Teimme siis perushyppysarjaa eli nyt oli neljä hyppyä samoilla viiden jalan väleillä, sarja tehdään in-outina eli jokaiseen esteväliin yksi ponnistus. Olen todennut, että vaikka Toffee on maksikokoinen, sille on lähes mahdotonta tehdä perussarja maksiväleillä. Mediväleillä se hyppää paremmin eikä tehtävä ole sille kohtuuton. Toffee konkarina teki työtä käskettyä, mutta viimeisessä välissä se joutui ensimmäisellä kerralla kunnolla pinnistelemään ja venyttämään loikkaansa, että se pääsi viimeisenkin riman yli ilman lisäloikkaa väliin. Nekku viivan taakse, katse palkkaan ja menoksi, viimeiset kaksi hyppyä yhdellä loikalla. Ei auttanut vaikka pidensin puoli askelta välejä, viimeinen väli oli pidennettävä kuuteen askeleeseen ennen kuin tytteli otti siihenkin ponnistuksen. Pitääpä tehdä noita hyppytreenejä lisää.

Ei siis rallatteluja. Ei haukkumista. Yhteistyötä mamman kanssa. Voiko se todellakin olla näin yksinkertaista ja näin pienestä kiinni?

Hieman ennen treenin loppua olimme Nekun kanssa harjoittelemassa yksittäisenä esteenä rengasta, kun hallin ovi avautui ja seuraavan treeniryhmän kouluttaja Niina-Liina Linna astui ovesta sisään. Nekku ei ole koskaan aiemmin nähnyt häntä, mutta voi sitä riemua. Välittömästi kaikki mamman namipalkat ja kehut häipyi mielestä, Nekun oli täysin mahdotonta olla paikoillaan renkaan takana. Onneksi se empi juuri sen verran, että Niina-Liina ehti konttorin puolelle eikä Nekku kierroksestaan huolimatta loytänyt häntä. Se palasi samaa laukkaa kiltisti takaisin renkaan taakse ja sain palkata onnistuneesta renkaan suorituksesta. Nekkuli on siis vielä todella häiriöaltis, pitänee pikku hiljaa jotenkin saada sitä häiriötä lisää. Voi toki olla, että olimme jo treenanneet Nekkusen kiintiön siltä päivältä täyteen ja olisi pitänyt lopettaa aikaisemmin. Vai olisiko muita hyviä ideoita?